(swim)suit issues

Niinkutsuttu elämäni saattaa näyttää satunnaisen tarkkailijan silmin kaoottiselta kohkaamiselta,mutta todellisuudessa minulla on hirvittävästi tiukkoja sääntöjä. Ainakin mitä tulee pukeutumiseen. Esittelen tärkeimmät (tai ne mitä nyt satun muistamaan) Saint Etiennen säestyksellä, var så goda. Sääntöni ovat kuluneita ja itsestäänselviä, mutta sisäisesti ristiriitaisia, joten ne kuvastavat luojaansa täydellisesti!



1. Tunne itsesi!

Ensimmäisestä säännöstä voikin johtaa kaikki muut säännöt.
Niin paljon kuin rakastankin vihata akkainlehtien "Pukeudu näin, jos olet mallia A,Y,X,O,T,S,....Å, tai nyrkillätapettavan kokoinen, tai onneton läskikasa" -juttuja, suosittelen silti itsekutakin tutkailemaan omaa vartaloaan kriittisesti, mutta rakastavasti. Ja sitten härskisti ylikorostamaan niitä omia parhaiksi katsomiaan puolia! Ja huom. Muilta ei kysytä, itte saa määrätä.

Esimerkkihenkilönne kohdalla homma siis toimii näin:

Olen kohtuullisen pitkä -> Käytän korkoja ollakseni vielä vähän pidempi.

Myös jalkani ovat kohtuupitkät (ja paksut, mutta ei nyt välitetä siitä) -> Käytän korkeaa vyötäröä, pitkävartisia saappaita, pillilahkeita ja kapeita hameita tehdäkseni niistä vielä pidemmän näköiset. (Ja luodakseni illuusion vyötäröstä. On se siellä jossain, heti kylkiluiden alapuolella. Kuulemma.) Samalla tietty onnettoman lyhyt selkäni lyhenee entisestään, mut mitä välii.

Henkilöfysiologisten tosiasioiden tunnustamisen kautta itsekukin joutuu havaitsemaan senkin, että on vaan vaatteita, jotka eivät kertakaikkiaan käy. Minä esimerkiksi en voi pukeutua kello- tai a-helmaisiin, polven alapuolelle ulottuviin hameisiin, ellen ehdoin tahdoin halua näyttää perunaa nostavalta sosialistisen työn sankarilta Andropovin aikaisella sovhoosilla.

Toinen henkilökohtainen ongelmani ovat täysin korottomat kengät, tennarit, läpsyt sun muut ballerinat: Mun jalkapöytä ei vaan kestä littanassa mallissa, olen sitälajia naisihmisiä, joiden jalka vaatii vähän korkoa voidakseen hyvin (Meidän mutsilla on sama!). Littanoissa iskee rasitusvamma ja ahdistus. (Plus mun nilkat näyttävät paksuilta!)

Etenkin kirppreilla itsetuntemukseni välillä reistailee, ja hullaannun vaikkapa näteistä mekoista maksutapahtumaan saakka. Kotona sitten ihmettelen, kuka oikein kuvittelin olevani: siro ystävättäreni, em. meidän äiti (mitäs sanot siihen, Freud?), suloinen muotibloggaaja, vai kuka mitä häh. Onneksi näitä identiteettisekaannuksia tuntuu tapahtuvan jatkuvasti harvemmin.

Seuraavassa söpö, suloinen ja siro Sarah Cracknell aiheellisesti kyselee, who do you really think that you are?



2. Näytän mieluummin kiinnostavalta kuin söpöltä.

Eli I don't do cute.

Tämä sekä seuraa 1. säännöstä, että on sille vastakkainen. Toisaalta, olisi vähän liian kornia, jos kaltaiseni kolmekymppinen, yli 170-senttinen naisenroikale sonnustautuisi suloisiin ja sieviin vaatteisiin ja asusteisiin.

Harmikseni minulla on pyöreä naamataulu ja hymy, joita kuvaillaan turhankin usein sanalla herttainen. Lisäksi vartalossani on kurveja vähintäänkin omiksi tarpeikseni. Näitä ominaisuuksia korostamalla muistuttaisin kiharahiuksista köyhän miehen pin uppia, eikä sellainen käy minulle ollenkaan, kun suuret  tyyliesikuvani ovat solakoita ja vähän androgyynejäkin voimanaisia.

Tykkään kyllä katsella söpöjä tyttöjä ja naisia, kunhan siinä söpöilyssä on mukana oivallusta. La Cracknellilla on:


3. Sano vain ei! tiukalle roolipukeutumiselle.

Onnistuneen, aikuisen vintage- eli kirppistyylin salaisuus on aikakausien ja alakulttuuripukeutumisen miksaaminen, ei matchaaminen. Joo, puhdasverinen mod/hippi/punk/gootti/casual/grunge/mikävaan tyyli on hieno. NAAMIAISISSA. Olen tässäkin varmasti myöhäisnuuoruuteni traumatisoima, mutta mä en enää ollenkaan jaksa lämmetä liian kirjaimellisille toisinnoille tiettyjen aikakausien tyylistä.

Muodin ja pukeutumisen historia on toki jokaisen itseäänkunnioittavan vaatehullun syytä tuntea läpikotaisin, jotta sitä voi hyödyntää ja heijastella ja siihen ristiinviittailla omissa asuissaan, mutta tarpeeksi on tarpeeksi. Viittaukseksi viiskytlukuun riittää vyötärölinja, lisäksi ei tarvita kakkumeikkiä, torttutukkaa ja leivosmekkoa. Ellei sitten itse vältsysti halua, ja mikäs mä olen siihen mitään sanomaan.

Omassa pukeutumisessani näkyy varmasti aina tarkemman silmään nyökkäys 1960-luvulle, mutta kuten Billy Namen arkistoja tutkimalla huomaamme, kovimmat mammat ei 60-luvullakaan näyttäneet vain kuuskytlukulaisilta, vaan ikäänkuin ajattomilta:



4. Valitse esikuvasi huolella.

Liittyy jälleen ygössääntöön. Olsenin tytöt ovat nättejä ja näpsäköitä pukeutujia, mutta että minä jäljittelisin metsäkaurismaisiia tytönhuiskaleia? Don't think so.

Sen sijaan mallintöitä tehneiden, päihteisiinmenevien saksalaisakkeleiden tyylistä inspiroituminen onnistuu aina! Go, Anita & Nico!




Muutenkin haluan fanittaa ja jäljitellä naisia, jotka eivät vain ole, vaan myös tekevät. Niinkuin Debbie, jonka kanssa mulla on treffit heinäkuussa Stadissa!

Tässä mallia kesän shortsityyliin:



Ja arvokkaasti vanhenemiseen:



Olisko siinä nyt ensihätään. Kertokaahan te, rakkaat lukijani, omia sääntöjänne! Täällä tai omalla tontillanne.

ps. Suomen Ellen toinen numero tuli. Kylkiäisenä saapuneessa H&M Magazinessa oli enemmän ja tähdellisempää luettavaa. Ei hyvältä näytä. Kiitti kuitenkin Moschino Cheap & Chicin "Hippy Frizz" -tuoksunäytteestä, nyt haisen hipille, kuka olisi uskonut?

pps.  Let's kiss and make up!
.