"I'm never going to be famous. My name will never be writ large on the roster of Those Who Do Things. I don't do any thing. Not one single thing. I used to bite my nails, but I don't even do that any more." (Dorothy Parker*)

...joskus iltaisin (ja päivisinkin) kuitenkin puen ylleni kaikki lempivaatteet ja leikin kansainvälistä mysteerinaista.

Dorothy Parker on ylin kirjallinen tyylijumalani. Nainen muistetaan - paitsi teräväsanaisen juopporemmin primadonnana New Yorkin Algonquin-hotellissa - etenkin uraauurtavana kirjallisuuskriitikkona. Jos minä saisin määrätä, Parkerin New Yorker -lehteen 1920-luvulta asti kirjoittamat kirjallisuus- ja teatterikritiikit kuuluisivat pakollisiin omaksuttaviin ennen omien kirjallisten pyrkimysten esilletuontia.

Moni on kyllä osannut matkia Dorothylta sarkasmin, mutta hän osasi heittäytyä myös ylistämään - Parker ymmärsi esim. Hemingwayn nerouden ensimmäisten joukossa, ja uskalsi osoittaa sen kritiikeillä, joiden vilpitön into häkellyttää edelleen.

Dorothy Parker ei esitä objektiivista, vaan on täysillä mukana jokaisessa arvostelussaan, asettaa itsensä alttiiksi tavalla, johon harvalla riittää rohkeus. Parker suomii aikansa typeriä kanoja ja kukkoja, vetää maton mahtipontisuuden alta, pilkkaa tabuja - ja on kaikkein kriittisin itseään kohtaan.

Parkerin perintö näkyy onneksi monen amerikkalaiskirjoittajan otteessa - muidenkin kuin Gilmoren tyttöjen käsikirjoittajien... Novelli, jossa noin kolmekymppinen nainen odottaa (turhaan) puhelinsoittoa, saattaa olla ensimmäinen ja edelleen paras esimerkki ns. chick litistä. Tehkää itsellenne hyvin, ja metsästäkää Parkerin kootut lehtijutut, novellit ja runot - Penguinin pokkaripainosta näkyy divareissa muutamalla eurolla.

Mä näen haalariviritelmissäni Parkerin kultakauden, 1920-30-lukujen muotokieltä ja henkeä - pussittava leikkipuku, kiilakorkosandaalit, lierihattu, miehiltä lainattu liivi... Ja silloinhan Chanel puki naiset ensi kertaa julkisesti neuletakkeihin.

Samoihin aikoihin ja samaan lailla kiellettyä viinaa lipittävään maailmaan liittyy yksi suosikkielokuvistani, Francis Ford Coppolan Cotton Club. Luulin jo bloganneeni tästä täydellisesti puvustetusta yökerho- ja alamaailmaelokuvasta useaan otteeseen, mutta palataan asiaan vielä monta kertaa.

Lonette McKee esittää Harlemin Cotton Clubille tähdeksi pääsevää laulajaa, hänen versionsa Ill Windistä saattaa olla ylittämätön.

"It’s so hard to keep up with troubles that creep up
From out of nowhere, when love’s to blame
So ill wind, blow away
Let me rest today
You blowin' me no good."

(Paperinaruhattu H&M, kiilakorot Bianco, ainoat mahdolliset korut Laurase ja vanha kunnon "Tuula, 1967" kirpparilta. Haalari vintage Seppälä, neuletakki mammas gamla.)