(swim)suit issues

Juurikin näin! Just se oma asenne vaikuttaa niin paljon, jos et rakasta itseäsi ja ole ylpeä itsestäsi, kropastasi, se kyllä heijastuu muille. Ja todellakaan tuo ylpeys ei vaadi mitään mallinmittoja, vaan hyväksynnän itseltäsi, olet sellainen millainen olet. Just hyvä sellaisena :)

Mulla ei valitettavasti taida olla mitään kauhean järkevää kommentoitavaa, mutta tulinpa vain ilmaisemaan, että jos en olisi aiemmin koukkuuntunut blogiisi, tekisin sen nyt. Juuri näin! Vielä kun oppisin itsekin tuollaisen asenteen mitä pukeutumiseen ja yleensäkin itsenään olemiseen tulee, niin johan olisi.. Ainakin sait mut vakaasti päättämään yrittää.

Mä muuten myös ihailen Outi Nyytäjää, paitsi kriitikkona niin ihan yleistenkin kommenttiensa perusteella. Ensimmäinen hänen kommenttinsa, joka on mulle jäänyt tosi hyvin mieleen, oli lausahdus jossain haastattelussa, jossa hän sanoi ettei tajua suomalaisten märinää siitä miten vaikeaa Ranskassa on olla kun ei osaa kieltä. Opettelisivat, oli hänen yksinkertainen neuvonsa. Tuossa ei sinänsä ollut mitään ihmeellisen syvällistä, mutta siinä tilanteessa, ihmiselle joka on aloittanut ranskan opinnot neljä kertaa pääsemättä mihinkään ja nyt todella työn puolesta löytänyt sen minkä on taakseen jättänyt, tuollainen ihanan anteeksipyytelemätön ja suorasanainen suhtautuminen asiaan kuin asiaan upposi silloin ja on uponnut siitä asti.

Kääks, en ehdi syventyä enempää tähän lempiaiheeseeni eli ranskalaisuuteen. Huomaanpa vain, että ranskan opinnot olisi syytä ottaa työn alle jälleen kerran, niin paljon on unohtunut...

Ja lisään vielä, että kyllä niillä ranskalaisillakin on ulkonäkökomplekseja. Ehkä he eivät vain puhu niistä niin avoimesti kuin me täällä. Tämmöinen tunne mulle on jäänyt keskusteluista ranskalaisten tuttavien kanssa.

maanantainaamuna toimistolla ei nyt ajatus lennä, että enempää kommentoisin. mutta aivan ihana kirjoitus, niin allekirjoitan. ja ihailen tapaasi pukea tärkeät asiat sanoiksi, tärkeilemättä.

Salka, joo, ja kun tykkää itsestään, on helpompi tykätä muistakin.

Mme Flore, merci beaucoup! Nyytäjän suorasanaisuus on todellakin ihailtavaa, mäkin muistan vastaavia juttuja.

Lui, juu, eihän Ranskassa varmaankaan komplekseista vapaata porukkaa löydy (voisin kuvitella, et moni etenkin "kasvavana nuorena" kokee ahdistavaksi just tuon, että "kaikki" on siellä niin kauniita ja hoikkia), mut ehkä tosiaan on perää siinä, että toisin kuin meillä, ulkonäkökomplekseja ei nosteta niin hallitsevaan asemaan elämässä kuin meillä? Tai harva käsittääkseni silleä julkisesti haukkuu itseään "mää oon niin ruma ja kattokaa miten persekin on levee". Toisaalta, moni voi kokea perinteisen suomalaisen ei-niin-ulkonäkökeskeisen kulttuurin (joka tosin mun mielestä on kovaa vauhtia muuttumassa, hyvässä mut etenkin pahassa)vapauttavana.

Ihmiset on toki kaikissa kulttuuriessa keskenään erilaisia, ja tällasella mielikuvatasolla liikkuessa tallotaan mutkata suoraksi.

Tuosta nyytäjäläisestä kaunottareksi ryhtymisestä viel sellaista, et mä olen kauan (kadehtien, pakko myöntää) ihaillut sellaisten tosi viehättävien ihmisten tapaa "olla ihania ja säteillä" silleen rauhassa, tekemättä asiasta numeroo. (Mulle "kauneus" ainakin aikuisissa ihmisissä on jotenkin aina suhteessa tapaan olla sosiaalisissa tilanteissa. Nätti tyttö esmes, joka on ilmeiltään ja käytökseltään tympeä, on mulle lähinnä nuiva ilmestys, ei ihana.) Se säteilyhän ei sit lopulta liity siihen, millainen ulkonäkö henkilöllä kriittisesti katsoen on. Oivallus oli siis se, että kompleksisena nurkassa kadehtimisen sijaan mäkin voin päättää olevani rauhassa viehättävä.

Kiitos kovasti, mgidi!

Tulkaahan paremmalla ajalla juttelemaan lisää!

Taas hienosti kirjoitettu! Tykkään blogistasi hirmuisesti ja toi sun hiusten väri on aivan upea. Itsekin yritän kasvattaa omaa väriä takaisin, toivottavasti vaan kärsivällisyys riittää.

Näin sut muuten Morrisseyn jälkeen ja näytit luonnossa jotenkin paljon tyttömäisemmältä ja pikkuruisemmalta kuin mitä olin kuvien perusteella ajatellut. Tai siis kuvista oli syntynyt jollain tapaa niin "Nainen"-mielikuva että vähän yllätyin. (Äh eka kommenttini tänne ja tuntuu että horisen ihan hölmöjä. ranskalaisista en osaa oikein kirjoittaa mutta olen kokenut ahaa-elämyksiä lukiessani muiden juttuja täällä, kivaa!)

Yksi Nyytäjä-fani lisää ilmoittautuu! Oon lukenut sen Bretagne-kolumneja jostain akkainlehdestä (oliko se Anna?) ja tykännyt kovasti.

En oikein tiiä tosta hämystä tyylistä sun ikäiseksi, kuka sen sitten määrittelee, mikä on liian hämyä minkäkin ikäiselle? Onhan toki niitä, joitten mielestä vaatteiden kanssa vehtaaminen pitää lopettaa viimeistään kolmekymppisenä, mutta kukapa niitä kuuntelee. Toihan on sen perinteisen suomalaisen ei-niin-ulkonäkökeskeisen kulttuurin nurja puoli, että ulkonäköön ei olisi soveliasta kiinnittää minkäänlaista huomiota, kun se on niin pinnallista ja pinnallisuus on kauhistus.

Mitä tulee suomalaisten kielitaitoon, suomalaiset ovat usein turhan kriittisiä omaa osaamistaan kohtaan. Siinä missä suomalaiset sanovat, että eivät osaa juuri mitään, vaikka osaisivat varsin hyvin, esimerkiksi joskut espanjalaiset kehuvat osaavansa ja pistelevät menemään aivan järkyttävää engelskaa, ja tulevat lopulta kuitenkin ymmärretyiksi. Eihän sitä kieltä opi puhumaan kuin puhumalla. Ainakin meidän lapsuudessa koulujen kieltenopetus painottui kieliopin hiomiseen puhumisen kustannuksella, ehkä ne traumat juontavat sieltä.

Jaa niin, tohon "voiko tämän ikäinen sitä ja tätä"-pohdintaan voisin vielä lisätä, että oon huomannut, että näin vanhetessa(!) kannattaa välttää univormumaista nuoreksi pukeutumista, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Se näyttää helposti vähän epätoivoiselta ja pöljältä, kun se ei yleensä tule ihan sydämestä, vaan on yritys olla jotain muuta kuin mitä oikeasti on.

Wooskie, kiitos kovasti ihanasta kommentista! Tsenppiä hiusprojektiin, on tosi mielenkiintoista mitä sävyjä sieltä omasta päästä putkahtaa! Mulla näkyy toi punaisuus nyt vahvana näin kesällä, huomaan.

Niin ja HIH! Johtunee kameran asennosta, että mä olen tavannut näyttää näis kuvissa kaikinpuolin uljaammalta kuin todellisuus... Nyt kun sain upean vessapaperirulla-kameratelineeni käyttöön, yläviisto kulma muuttaa ehkä välittyvää kuvaa enempi todellisenkaltaiseksi? Ja hei, olisit tullut morjenstelemaan! Tee se seuraavaksi, jos kohtaamme.

Anu, joo ne Anna-lehden kolumnit Bretagnesta on loistotavaraa, muistaakseni ovat kirjanakin julkaistu, tars ettii käpäliinsä.

En mä itsekään ajattele, että mun tyyli oli hämy suhteessa mun ikään, mun persoonaan, mun duuneihin ja intressipiireihini, vaan just oikee, tää oli enempi sellainen reaktio tiettyihin IRL ja vähemmän irl vastaan tulleisiin kummasteluihin. Se oli enempi tuhahdus kuni vakava murahdus.

Mä oon muuten ihan hiton kyllästynyt kuuntelemaan, miten kaikki meidän suomalaisten kolmekymppisten ja vanhempien traumat on kouluopetuksen syytä. (Pakko myös sanoa, että miltei kaikki tuntemani ranskikset harmittelevat OMAA heikkoa englanninopetustaan koulussa...) Joo, liiksanmaikka oli verenhimoinen entinen kilpavoimistelija, joka pilkkasi armottomasti pyöreitä ja arkoja, joo, ruotsin opettaja vittuili jos ei erottanut u:ta ja y:tä - GET OVER IT! Vähän tollanen nyytäjämäinen, että jos joku asia haittaa elämää liikaa, pitää joko muuttaa se asia tai oma suhde siihen. En mä ainakaan viitsi enää vuonna 2009 jättää lenkkiä väliin siksi, että Hakkarin yläasteen liikuntasalissa keväällä -89 opettaja nauroi kovaan ääneen, kun putosin rekiltä.

Tää pätee mun mielestä ulkonäkötraumoihinkin. Kaikille asioille ei voi mitään - jalkoja ei saa pidemmäksi esmes., niiden kans pitää tulla toimeen mitkä on annettu. Toisaalta on asioita, joille voi, ja jos ne asiat häiritsevät liikaa, niin sit joko tekee, tai LOPETTAA VALITTAMISEN. Omalla kohdallani mua ärsytti liika läski, niinpä laihdutin (tai laihduin "while I was busy doing other things", mut kuitenkin). En halunnut tyytyä silloiseen, väärän oloiseen ulkomuotoon loppuiäksi, mut en halunnut myöskään jäädä inisemään.

Ikäpointista, ymmärrän hyvinkin mitä tarkoitat. Siinä aiemmassa keskustelussa Lui just jatkaa tuosta eka kuvan naisesta jotenkin niin, että siinä missä toi nainen vetää homman kotiin, moni suomalainen nainen just ymmärtäää tai ainakin "nuorekkaasti pukeutumisen ihan väärin. Musta se on just sitä, että liikaa matkitaan nuorisounivormua ja ostetaan ne samat trendirievut ja pukeudutaan PELKÄSTÄÄN niihin, ilman et ois jotain klassisempaa tai Peruksempaa tai laadukkaampaa tai jännästi leikattua tai superavantgardea antamassa siihen kokonaisuuteen potkua.

Kyl mä ainakin tuomitsen kaupassa monet jutut itselleni liian nuorina - mun mielestä sellainen päiväperhomainen hetken muotilookkien jäljittely on nuorison ihana etuoikeus, nauttikoot he siitä! Mulle jää kuitenkin kaikki ne ihanat, hankalat ja ihmeelliset pukineet, joita välttämättä ihan tytönriekale ei uskottavasti voi kantaa. Ei edelläkäyvä katumuotikaan ole vain nuorison omaisuutta, kyl sitä voi olla trendikäs ja aikuinen samalla kertaa.


Oon myös sitä mieltä, että tietty karuus tyylissa pukee "tietyn ikäisiä naisia" (femme d'un certain âge).

Kouluperäiset traumat on kyllä kiehtova ilmiö suomalaisessa - ja ilmeisesti muunkinmaalaisessa - kulttuurissa, ne ovat aika yleisiä ja kattavat aika kirjon erilaisia asioita. Niihin on helppo tuudittautua, jos ei uskalla/jaksa/tajua muuttaa omia asenteitaan, siksi ne varmaan ovat niin suosittuja.

Anu, jeppis. TOTTAKAI on ihmisiä, joilla on oikeasti vakavat traumat esim. koulukiusaamisesta - MYÖS opettajien harrastamasta. Mun mielestä on jopa näiden oikeasti vaikeiden, mielenterveyteen vaikuttavien ongelmien vähättelyä, että jokaikisen peruskoulun käyneen "täytyy" loppuikänsä jauhaa, että oli se kaameeta, kun mua ei ymmärretty ja ruokakin oli vähän pahaa. Eiks se nyt ole ihan normaalia ja tervettä, että lapsi vähän traumatisoituu, ja sit aikuisen elämä on traumojen käsittelyä JA niistä ylipääsemistä??? Sitä just elämäksi kutsutaan.

Monasti tuota oman kiinnostuksenpuutteen perustelua koulutraumoilla kuunnellessa tekisi mieli sanoa, jotta bitches, please! Ja sanonkin.

Joo, koulutraumat on tosiaan upea asia. Toisaalta, jo olisi kumma jos juurikin esim. ranskalaisilla ei niitä olisi. Meillä oli lukiossa vierailulla yksi ranskalainen koululuokka, ja niiden englanninopettaja piti meille tunnin. Sen jälkeen en ole yhtään ihmetellyt, miksi siellä suunnalla tuon kielen osaaminen on vähän niin ja näin. Suosikkiharjoitukseni oli se, että opettaja sanoi ääneen kilometrin mittaisen lauseen, ja sitten jokaisen piti toistaa se. Luokkaa mentiin ympäri niin kauan, että kaikki sanoivat oikein. Missään vaiheessa sitä ei siis kirjoitettu, käännetty tms. Tämä nyt lähinnä kommenttina siihen, että ehkä meidän kieltenopetuksessa on aika paljon hyvääkin, ja pitäisi vaan päästä yli siitä "en mä mitään osaa" -asenteesta. Ymmärrän, että jos on ihan oikeasti nuijittu täysin maanrakoon jossain asiassa teini-ikäisenä niin siitä voi olla tosi vaikea päästä yli, mutta olen edellisten kanssa samaa mieltä siitä, että aikuisen ihmisen ehkä pitäisi kuitenkin pystyä tekemään tällaisille ongelmille jotain, ja jos ei itse osaa niin hakemaan sitten vaikka ammattiapua.

Etenkin koululiikunta tuntuu olevan tällainen yhteinen kauhukertomusten ammentamispaikka, ja sillähän on tosi näppärä perustella sitä, miksei vaikkapa viitsi harrastaa urheilua vaikka oma terveys sitä vaatisi. Siihenhän on vaikea kenenkään mennä vastaankaan sanomaan. Luulisi kuitenkin oman hyvinvoinnin auttamaan pääsemään yli tästä "tulin valituksi viimeisenä joukkueeseen" -traumasta. (Inhosin itsekin liikuntatunteja, mutta olen silti aina harrastanut urheilua. Ne asiat kun voi myös erottaa toisistaan.)

Mä olen kuullut tuota ikäkommenttia lähinnä hiuksiin liittyen (selvennyksenä että olen 29). Mm. eräs mielestäni ihan rento kaverini kommentoi taannoin paheksuen sitä, että ikäisemme ihminen ei harjaa tukkaansa kunnolla vaan pitää jotain suttuponnaria/nutturaa. Meidän ikäisten pitäisi kai harrastaa föönattuja polkkatukkia ja banaaninutturoita, mut mä en ainakaan suostu. Takussa sen olla pitää. :D

Mme Flore, nyt kyllä puhut niin asiaa, että!

Tuosta kaverisi kommentista, noita kommentteja kuulee välillä hyvinkin yllättäviltä, näennäisen rennoilta tahoilta. Osa tuttavapiiriäni on hyvinkin sidoksissa tiettyihin alakulttuureihin - perusrokkimeininkiin, punkkiin, reggaeen jne hippeilyyn - ja pukeutuu tällases kypsässä iässäkin niiden "univormuun", mutta joskus just heitä hämmentää esim. mun tyyli, joka on "tavallinen ja aikuinen", mut ei välttämättä stereotyyppisen tylsä. Tosin samaan syssyyn on sanottava, että lähimmät ystäväni - ne joiden kanssa olen aikuiseksi kasvanut, niin "tytöt" kuin "pojatkin" ovat onnistuneet pitämään kiinni tyyleistään ja kehittämään niistä luontevan, aikuisen, työssäkäyvän ja elämäänsä itsensä näköisenä elävän version. Juurikin sellaisen, joka tuon ranskisnaisen tavoin ns. paskat nakkaa, mitä joku muu (yleensä nuorempi!) pitää Aikuiselle soveliaana.

Takkutukka for ever!

Salka kertoi heti ekassa kommentissa mun ajatukseni! Eli totta hitossa se näkyy ulospäin jos tunnet itsesi epävarmaksi. Ja sama pätee vaatteisiin, jos niitä ei "kanna" ja miettii koko ajan, näyttääkö lantio leveältä, niin heijastuuhan se olemukseen.

Tosin itsekin sorrun koko ajan ahdistumaan jopa omista perusvaatteistani, vaikka pitäisi vaan olla rennosti ja kantaa itsensä ja vaattensa ylpeänä!

Svea, juurikin näin. Enkä mäkään väitä olevani mitenkään tasaisen onnellinen itteni, kroppani ja vaatevarastoni kanssa - on päiviä ja on pms-päiviä, esimerkiksi, mut tavoitetila on se tyytyväisyys omaan itteen.

Nyt kun ajattelin, niin tuo mun aikuistukkakaverini kävi just noihin aikoihin itse läpi aika reipasta tyylinmuutosvaihetta, jonka aikana varsin vahvasti rokkari/punkkari -vaikutteinen tyyli muuttui huomattavan paljon klassisemmaksi ja sporttisemmaksi. Siinä lyheni ja raidoittui tukka, kasvissyönti lopahti ja lävistyksetkin lähti. Luultavasti (nyt menee kyllä keittiöpsykologiaksi :)) aika monenkin tuollaisen asenteen taustalla saattaa olla oman tyylin aikuistamisvaihe tai sitten se ettei ole ihan sinut oman lopputuloksensa kanssa. Useinhan ihmiset muuttuu kuitenkin tosi paljon siinä kahden- ja kolmenkympin välillä, ja useimmilla se näkyy tyylissäkin. Monet onnistuvat tekemään sen just noin kuin sanoit, eli vanhasta kiinni pitäen ja silti sitä päivittäen, mutta joillain se tuntuu vaativan radikaalimpia toimenpiteitä. En tiedä, mutta luulisi, ettei se ole henkisesti edes ihan helppoa jos heittää vanhan (ulkoisen) itsensä kerralla romukoppaan, vaikka se uusi tyyli olisikin lähempänä senhetkistä identiteettiä, jos siis se vanha meininki on ollut tosi erottamaton osa itseä.

Minusta ranskalaiset naiset ei pukeudu keskimaarin sen hienompiin vaatteisiin kuin suomalaisetkaan, ehka tietynlainen merkkitietous taalla toki on voimakkaampaa ja ulkonakopaineet kovemmat (vrt. Suomen ulkonaolla-ei-niin-valia -meininkiin), mutta itse vaatteet ja asusteet ovat loppujen lopuksi aika samantyyppisia. Farkkuja, toppeja, lapsyja, gladiaattoreita. Myos crocseja ja rintsikanolkaimia saattaa taalla nahda ihan samalla lailla kuin koto-Suomessakin. Se, mika meidat sitten mielestani toisistamme erottaa on ASENNE, ASENNE ja ASENNE. Ranskattaret eivat tunne hapeaa ulkonaostaan, vaan he ovat juuri niita Nyytajan kaunottaria, jotka astelevat itsevarmasti kaduilla ja rannoilla olipa vartalo verhottu sitten haute couturella tai sakkikankaalla. "Ranskalainen" itsevarmuus ja itseluottamus tuntuvat rakentavan niin vahvan pohjan kaikenlaiselle pukeutumiselle, etta meilla aremmilla sisarilla on kylla kaikki tyo yrittaa saavuttaa lahellekaan samanlainen itseluottamuksen euforia. (Liian pitkalle vietyna tama toki tekee ihmisesta helposti myos vaikeasti lahestyttavan ja luoksepaasemattoman, mutta tuskinpa tasta ilmiosta ole meille vasta-alkajille viela kovinkaan paljon vaaraa.) Kuten jo mainitsin, ulkonako on taalla merkittavammassa asemassa kuin esim. Suomessa ja vaikkapa laihtumisesta/lihomisesta puhutaan yleisesti. Uutinen on, jos joku on onnistunut laihduttamaan ja kilomaaria ja sentteja analysoidaan innolla. Ihmisen arvo tuntuu joskus (usein) suoraan korreloivan onnistuneen laihdutusrupeaman kanssa. Naisten odotetaan poukeutuvan sukupuolensa mukaan (ei siis hameeseen, mutta naisellisesti) ja hyvin lyhyita hiuksia (ajeltu paa/sanki/poikatukka) ei ajatella varteenotettavana vaihtoehtona. Lisaksi diplomatiaa ei juurikaan harrasteta, eli toiset ihmiset (naiset)ON laskeja, heidan hiuksensa ovat liian lyhyet, vaatemaku on liian maskuliininen tai outo (ja juuri tata vierautta tai outoutta he eivat kaikessa chiceydessaan pysty aina kasittelemaan tai suvaitsemaan)jne. Ulkomaisena saa jotain juttuja anteeksi: saa nayttaa vahan vinksahtaneelta tai "toiselta", mutta uskon taman olevan rankkaa sellaisille ranskalaisille, jotka omaavat enemman skandinaavisen pukeutumismentaliteetin (silla tottahan heitakin taalta loytyy). Eli kylla ne on paineet ranskattarillakin jos meilla muillakin.
Toinen asia, joka meidat erottaa (ja nyt ehka mittakaavassa Suomi-Muu Maailma) on se, etta Suomessa kritiikin kohteena olevan pitaisi/odotetaan olevan hapeissaan tyylivalinnoistaan ja itseilmaisustaan, kun taas tuntuu, etta muualla maailmassa se, joka kritisoi toisen ulkonakoa ja pukeutumista, on se huonommin kayttaytyva osapuoli. Nainkohan selitan tata lainkaan jarkevasti ja tiedan kylla, etta juuri kerroin mm. ranskattarien olevan aikamoisia kriitikkoja toisiaan kohtaan, mutta silti minusta tassa on tietynlainen ja huomattava ero suomalaiseen kritiikkiin/suvaitsevaisuuteen/suhtautumiseen verrattuna (ja onhan taalla Ranskassakin toki mantteja mielipiteita). Siis kun minusta se on minun hapeani, jos en osaa suvaita toisten ihmisten henkilokohtaista tyylia, mutta taas suomalainen mentaliteetti tuntuu olevan, etta se on sen toisen ihmisen hapea, jos muut eivat osaa suvaita hanen tyyliaan. Miksi kummassa se on nain?!?!? (Ja ei ihmekaan, jos ollaan vahan alemmuudentuntoisia..) Kaikenlaiset (blogi)listaukset kanssasisariemme 10 hirveimmasta tyylimokasta EI MISSAAN NIMESSA auta meidan itseilmaisuamme tai itsetuntoamme. Keita tallaiset listaukset oikein palvelee? Ja sitten hihitellaan, kun saadaan kerrankin taas arvostella kunnolla ja oikein alleviivata toisten puutteet ja virheet. Herranjumala. Muodista ja tyylista voi ja kannattaa ja pitaa aina ja ikuisesti keskustella ja vaitella ja purnatakin, mutta armoa peliin! Miksi hitossa ollaan niin julmia seka itseamme etta muita kohtaan?
Eli kai meidan on sitten loppujen lopuksi vain katsottava itseamme peiliin ja kiepsauttaa kaikki totutut kaavat nurinpain (seka itseamme etta muita tarkasteltaessa). Rinnat rottingille, rohkeutta, avomielisyytta, mielikuvitusta, itseluottamusta ja kannustamista. Naita roppakaupalla meille kaikille lisaa!

(Ja ei siis mitaan hajua, onko tassa kirjoituksessa yhtikas mitaan ajatusta, kun tama kommenttilaatikkokin on niin julmetun pieni, ettei etes jaksa skrollata ja lukea. No, jos siita jotain tolkkua saa.)

Annemari, SUURKIITOS pitkästä ja kiehtovasta kommentista paikan päältä!

Tohon kommenttilaatikon pienuuteen: Mitä selainta käytät? Internet Explorerilla tää laatikko on OLEMATON, ja valitettavasti mä en voi asiaa korjata. Firefoxilla ainakin laatikko on ISO (omin käsin isonsin), joten jos mahd., kantsii vaihtaa siihen selaimeen!

Annemari, vaikka pointtisi just tuosta naisten keskinäisestä arvostelusta eri kulttuureissa onkin tavallaan ristiriitainen, niin silti se on looginen :) Jotenkin noin se ero yleisessä ilmapiirissä tuntuisi menevän.

Haluisin vielä omasta näkökulmastani valottaa tätä Suomi-asiaa, kun musta aika useinkin tuntuu, että erot kulttuureissa on (nykypäivänä) monesti isompia maiden sisästen "piirien" välillä kuin esmes. kansallisvaltioiden. Siis:

Itse olen ollut autuaan tietämätön tästä "woman-eat-woman" -haukkumis-ja nahistelukulttuurista, joka suomalaista tyylikeskustelua tuntuu edelleen käsittämättömästi varjostavan, pitkälle aikuisikään asti. Mun perheessä on aina ollu "positiivisen palautteen ilmapiiri" koskien ulkonäköä ja vaatevalintoja, mun isä esim. on hurjan kiinnostunut perheensä naisten vaatetuksesta ja muistaa aina kehua. Yläasteella onnistuin ignoroimaan tyttöjen nokkimisjärjestysleikit (mää olin rauhassa vähän pihalla) ja lukioiässä sit kohtasin mahtavan, laajalle ulottuvan (ja useaan työpaikkaankin jatkuneen) kaveripiirin, jota yhdistää edelleen kiinnostus tyyliin jne, ja jossa on tapana aidosti ja lämpimästi kehua toista valinnoistaan.

Niinpä mulle on ollut järkytys, miten ilkeällä, ylimielisellä, kilpailuhenkisellä, besserwissermäisellä, jne jne NUIVALLA asenteella suomalaisnaiset ja tytöt toistensa stailivalintoihin täällä blogistanissa puuttuvat. Enkä tarkoita nyt iänikuista nillitystä "tyhmistä anonyymeistä, jotka ei vaan tajuu", vaan juurikin mokien listausta, julkkisten valintojen haukkumista, kaikenkaikkiaan sellaista toisten pukeutujien yläpuolelle asettumista - etenkin kun oma tyyli ja TIETÄMYS muodista ei todellakaan antaisi rahkeita sanoa asiasta paljon mittään. No enää mä en jaksa tällaista keskustelua seuratakaan, mut ei se tosiaan positiivista tyytyväisyyttä angstiseen kansaamme lisää.

Kun en ole tekniikkahirmu, niin en tiia onko meidan koneella tata Firefoxia. Kylla mina tahan minilaatikkoonkin saan asiani tikutetta, ei huolta! :D
Siis sita piti viela sanomani, etta naiden huippukuvaajien blogikuvat (eli siis juuri ne, joita kaikki yhdessa kuolataan) ovat juuri sita kuohkeinta kermaa, muualla maassa ranskalaisnaisten tyyli saattaa olla hyvinkin erilaista = paljon tylsempaa ja tavallisempaa. Toki varmaan kaikkialla nakee sita tietynlaista klassisen tyylikasta keveytta, mika syntyy paksulla lompakolla ja helpolla elamalla, mutta tahankin tiedatko kyllastyy! Niin sopusointuisalta ja kauniilta kuin kaikki nayttavatkin, hyvin akkia alkaa kaipaamaan tervetta melankoliaa ja sarmikkyytta, itsepaisyytta ja "Anun Berliinia". Parhaimmillaan ranskattarien tyyli on JUMALAISTA, mutta itse edellytan silloin, etta kakkakin haisee kakalle eika parfyymille ja valilla joutuu rutkastikin kiroilemaan, kun ei perkele ole taaskaan mitaan paalle pantavaa (kunnes viime tipassa akkasi sen tajunnanrajayttavan kokonaisuuden). Ehka olen yksin ajatuksineni, etta liian helppo syo sisaltoa (ja onhan mullakin haaveena "helpon" vaatekaapin ja lyomattoman tyylitajun yhdistelma), mutta angsti on vaan joskun NIIN paikallaan. Ja siis voiko tyylistaan edes olla ylpea ja uteliaan kiinnostunut, jos sen eteen ei koskaan tarvitse nahda mitaan vaivaa? (En tiia tahan vastausta.)

Ja siis se kun ei edes ole vaan taalla blogimaailmassa nahtavissa tama ilmio, vaan etta itseaan muotiasiantuntijoiksi tituleeraavat muotitoimittajat kayttaytyvat samalla lailla! Joskus lomallani luin Olivia -lehtea ja jestas sita savya, milla joidenkin julkimoiden asuja pilkataan. Kritiikki ok erityisesti vaihtoehtoehdotusten kera, mutta jotenkin se savy oli niin halveeraava. Tarkoituksellisen paheksuva ja halveksiva. Jotenkin oikein puistatti lukea.

Annemari, totta. Mua tosin kiinnostaa inspiraatiomielessä kaikissa kaupungeissa nähdä just se, miten paikallisten tyylitoimijoiden creme de la creme pukeutuu, ja esim. taidehörhöt. Niihin mä kiinnitän huomioni niin livenä paikanpäällä kuin streetstyle-sivustoilla.

Ja tosiaan mun mielikuvien ranskis on hyvin tietynlainen pariisitar - aika pienenä mä jo halusin olla se Francoise Saganin päähenkilö, joka ah niin chicin eksistentiaalisesti angstaa luovan alan duunipaikassaan ja cocktail-kutsuilla ja teatterissa ja jazz-kerhossa, kun ei oo ihan saletti, valitsisko hurmaavan, nuoren ja vihaisen anorakkipäällisen Jacquesin vaiko sittenkin sivistyneen, harmaantuneen, maailmaanähneen miljonäärin Charlesin. Kun tän mielikuvan siirtää nykyaikaan ja -ympäristöön, niin se on sellasta meikän Pariisia jolla on tekemistä minkään todellisen maailman kanssa aika vähän. Mut tarviiko sit ollakaan.

Enkä mäkään tiedä, onko sellaienn edes vaatekaapin suhteen kriisitön elämä tavoitetila laisinkaan, mulle jatkuva kriisi on normaali elämätapa ja kriisi mielessä "muutos" on hyvä tila, mut sellasesta TURHASTA haluun siinäkin suhteessa irti.

Annemari, mä niin vastustan tuota "muotilehdistön" tapaa osoitella pukeutumismokia (sieltähän se on meikäläiseen blogikulttuuriinkin kopioitu). Miksi herranjumala ne tuhlaavat kallista palstatilaa hedelmättömään vittuiluun, kun vois antaa POSITIIVISIA esimerkkejä ja -kuvia. Onneksi esim. Oliviassa on niitäkin, verkkosivuston tyyli-ikonijuttuja olen kirjoittanut minäkin, parhaillaan odottelen, koska sinne putkahtavaa mun suuren ranskalaisidolini stailia purkava juttu....

Voi, mutta sehan on ihanaa leijua omissa mielikuvissaan ja vahan pehmentaa nykymaailman jarkevyytta! Mullakin on housut, joita kutsun kommunistihousuiksi, kun ne niin muistuttaa kiinalaisia "tyovaenluokan" univormuja taysin minimalistisina ja sukupuolettomina. Teen tata siitakin huolimatta, etta taysin tiedostan Kiinan ihmisoikeusongelmat ja kommunismiaatteen (vaarinkayton?) aikaansaannokset. Mutta kun ne vaan on niin hulppean kommunistit! Tallaisilla mielikuvilla on niin paljon voimaa ja ne on niin viihdyttavyydessaan tarpeellisia, etta niitten turha vertaaminen reaalimaailmaan ei palvele oikein ketaan.
Oletko maininnut ennen taman tyyli-ikoni -kirjoittelun? Jos, niin multa on mennyt ihan ohi. Oon kylla niita lukenut (siis just taalla verkossa) ja totta, savy on todellakin ihan eri! Kun ne voisivat vaan olla vahan pidempia kuin nykyisin, ne analyysit siis. Ja enemman kuvia havainnollistamassa.

Juu, olisi huippua, jos noi voisi olla syvällisempiä ja sisältää enemmän kuvia, mut että ees jottain. (Mä oon tehnyt niit juttuja julkaisuun vasta pari (huhti-toukokuus), nyt siel odottelee pari ihqua naista vuoroaan.)

Ymmärrän kommunistihousujen ja niiden herättämien positiivistenkin mielteiden päälle - itsehän pidän mm. Mustia panttereita, Weather undergroundin tyyppejä ja baader-meinhofin naisia (tai siis mun MIELIKUVAA niiden lookeista) jäljittelemisen arvoisina tyyleinä, vaikka olen erittäin tietoinen lähihistorian tapahtumista ja aatteiden vaaroista, enkä ihannoi vallankumousta an sich. Mutta niinku silti.

Olivian toimitus voisi luiskata lehdestä sen "öhö, Gwynethillä on mummomekko"-palstansa ja laittaa vaikka noita tyyli-ikoneita tilalle. Kyseinen yksi sivu nimittäin riepoo mua joka kerta lehteä lukiessani niin paljon, etten pysty sanomaan tykkääväni ko. lehdestä.

Aiemmin mainittu Mademoiselle Nyytäjä on muuten jossain kolumnissaan ruotinut Jutta Urpilaisen tyyliä, mutta huomattavasti taidokkaammin kuin nuo lehtien tai blogien tyylimokajutut. Hän muistaakseni totesi, että Jutta Urpilainen on vanhempi kuin hän. :)

Mä oon pyrkinyt vaatekaappini kanssa siihen, että sieltä voi vetää päälleen mitä tahansa (no ei nyt ihan) ja ne suunnilleen sopivat yhteen. Olen päässyt aika pitkälle, nyt ongelmana on se, että siellä alkaa taas olla niin paljon kaikenlaista, etten edes muista, mitä kaikkea siellä on. On nii hikikin ja kaappi on niin sekaisin.

Anu, suosittelen laittamaan ko. lehdelle palautetta tästä aiheesta, siinähän on yksi positiivisen erottautumisen keino muusta muotilehtimassasta. Tilalle vois tosiaan ottaa yksityiskohtaisemmat analyysit jonkun hyvän tyypin - julkimon tai ei - stailista ja vinkit kuinka ottaa siit itse opikseen. Tiiänpä errään joka nuita mielellään vääntäisi! just sayin'.

Heh, mä muistan myös ton Urpis-jutun. Ja kyllähän julkisuuden henkilöiden tyylivalintoja saa - kuuluukin -kritisoida, mutta siinä kuuluu olla perustelu, ideaa ja näkökulma. Niinq hyvässä jutussa aina.

Paljon hyvää keskustelua täällä...pari ajatuksentynkää multakin. Ensiksi liittyen vielä tuohon ranskalais-tyyli -keskusteluun, johon jo aikaisemminkin osallistuin: Annemarilla on tosiaan hyvä tuo huomio siitä, miten paljon nykyään katumuotisivustot meidän mielikuviimme vaikuttavat - ja miten tosiaan "virheellisiäkin" kuvia niistä saa esim. tiettyjen kansakuntien tai kaupunkien tyyleistä. Siis ajattelen toki edelleen että tietyissä ranskismuotiblogiessa ja katumuotisivustoilla todellakin tavoitetaan paljon olennaista ja olemuksellista ranskalaisesta tyylistä ja tyylitajusta, ja että näiden otosten perusteella on kiinnostavaa luoda analyysiä, pelkistyksiä ja tiivistyksiä siitä, mitä ranskalainen tyyli on. Mutta silti esim. mun olisi syytä muistaa myös se, että sivustojen luoma todellisuus on valokuvaajan valitsema ja konstruoima - ja että niissä todellakin näkyy se kuohukerma - ei niiden perusteella tietenkään liian pitkälle vietyjä yleistyksiä "ranskalaisuudesta" voi tehdä. Eihän Hesassakaan näytä siltä kuin Hel-Looksissa - vaikka jotkut helsinkiläiset hel-looks -tyylin edustajia ovatkin. (Nää on erityisen tärkeitä pointteja juuri mulle itselleni ja mun höpinöitteni kannalta, sillä esim. ranskiksia koskevien pohdintojeni kohdalla olen hirvittävän voimakkaasti kiinni juuri noiden sivustojen konstruoimien tyylikuvien maailmassa: mä tunnen loppujen lopuksi oikeesti vain ihan pari ranskalaista jne. Toisaalta: jotta kykenee ylipäätään sanomaan JOTAKIN jonkin tietyn maan muotikulttuurista, pitää aina turvautua aika rankkoihin yleistyksiin, eikö??).

Sit kauneuskulttuuurista vielä. En oikeastaan ajattele että meillä suomalaisilla olisi mitenkään erityisen huono itsetunto ulkonäköasioissa, mutta juurikin se positiivisen ulkonäköpuheen puuttuminen on todellinen ongelma - ihan kuten täällä on jo todettukin. Mä olen monesti ihan tyrmistynyt siitä, miten nolon ja naurettavan huonoja me suomalaiset ollaan kehumaan toistemme tyyliä ja ulkonäköä: jos olen ihan rehellinen, en voi väittää että tällainen kukoistaisi omassa ystäväpiirissänikään erityisen kukkeasti vaikka kovasti toisistamme muuten pidämmekin. Ainoa suomalainen, joka oikeasti kehuu ulkonäköäni säännöllisesti (joidenkin superihanien blogikommentaattoreiden lisäksi) on ISÄNI. Hän onkin siinä mielessä kauhean epäsuomalainen, että kohteliaisuudet - ja erityisesti oivaltavat, ilahduttavan mietityt kohteliaisuudet - luontuvat häneltä superhyvin. Ja väitänpä että olen häneltä kohtuullisen hyvin oppinut jakamaan myönteisiä kommentteja minäkin.

Tietenkin se on niin, ettei kukaan välttämättä tarvitsisi kehuja ulkonäöstään - siis kyllähän ilman niitä ELÄÄ. Mutta toisaalta ne ovat VALTAVAN ilahduttavia (kuten kaikki myönteiset kommentit aina), eivät MAKSA MITÄÄN ja LUOVAT VALTAVASTI iloa ja myönteisyyttä keskuuteemme. MIKSI me emme kehu ja ihaile toisiamme???

Pakko vielä todeta tähän, että amerikkalaiset ovat tässä suhteessa mielestäni valtavan taitavia: "Sulla on ihana asu!" "Olet tosi tyylikäs!" "Hiuksesi ovat mahtavan kauniit!" kommentit kuuluvat luontevaan ja kohteliaaseen amerikkalaiseen small talkiin itsestäänselvästi. Tällainen puhe siis ehdottomasti opitaan: jenkeissä kaikki oppivat jo lapsesta saakka kehumaan toisiaan luontevasti. (En nyt mene tässä siihen, ovatko jenkkien kohteliaisuudet välttämättä aitoja - eivät varmaan - mutta onko sillä loppujen lopuksi mitään väliäkään?? Jos joku tulee iloiseksi, niin onko se niin kauheaa jos on vähän liioitellut toisen hyviä ominaisuuksia?)

Opittua on sitten tietysti myös suhtautuminen kohteliaisuuksiin. Ja myös tässä näkyy kulttuurimme kehu-kulttuurin naurettava puutteellisuus: emmehän me osaa ottaa niitä vastaankaan! Itse kykenen varsin luontevasti suhtautumaan naisilta saamiini ulkonäkökehuihin, mutta jo miesten kohdalla huomaan meneväni paljon helpommin lukkoon. Olin ihan ärsyyntynynt itseeni, kun oikeasti hämmennyin kun taannoin eräs (kaiken kukkuraksi valtavan komea) jenkkiprofessori kehui tyyliäni ja ulkonäköäni eräillä kokkareilla. Kommenteissa ei ollut mitään "tarkoitushakuista", hän vain halusi olla ystävällinen. Minä vain en osannut luontevasti suhtautua - ja vielä enemmän kismitti kun tajusin, että osasyynä tähän oli se että kohteliaisuuden lausunut mies oli niin komea. Siis ajattelenko oikeasti, että on jotenkin kummaa kun noin komea mies lausuu "tällaiselle tavalliselle typykälle" kohteliaisuuksia? Sietää miettiä. Ja olen miettinytkin. Mutta miten oppia suhtautumaan kohteliaisuuksiin jos niitä niin vähän kuulee?

Anna, tuohon kohteliaisuusjuttuun: Mikä sit on "suomalaista", jos sun isä ja mun isäkin on kovia jakelemaan sydämellisiä kohteliaisuuksia? Suomalaisia miehiähän he ovat hekin. Meinaan siis sitä, että mekin kovasti toistellaan kliseitä "suomalaisesta" meiningistä - entäs jos ajateltaisiinkin niin, että noi kehuvat iskät ja kohteliaat ihmiset yleensäkin ois se normi, ja tylytys outoa ja hämmentävää. Kuten jo tuossa aiemmin sanoin, "mun Suomessa" ollaan huomaavaisia ja kehutaan ja kyllä mä luulen, että meininki on menossa siihen suuntaan pikkuhiljaa muutenkin.

Kohteliaisuuksia oppii ottamaan vastaan, kun opettelee! :)

Sä oot kyllä aivan huipputyyppi! Mäkin oon pikkuhiljaa kyllästymässä omiin kriiseilyihini. Elämä (etenkin kesä)on ihan liian lyhyt sellaiseen.Toivottavasti törmään suhun TurkuModernissa :)

Kiitti vaan Jennivee, vielä kun reaaliminä olis yhtä tomera kuin tää blogipersoona... Koska kärsin paitsi käänteisestä kasvosokeudesta (luulen tuntevani KAIKKI koska ne näyttää ehkä joltain etäiseltä tutulta 10 vuoden takaa mikä aiheuttaa sellaisen epävarman hej på dig -hymyn kasvoilleni kaikissa sosiaalisissa tiloissa) ja paranoiasta (joka on pahentunut bloggaamisen myötä - ihan oikeesti olen kaupungilla, etenkin vaatekaupoissa, ihan varma, että joku bloginlukija seisoo selän takana ja tirskuu että tossa toikin kaheli shoppaa riemuissaan viiden euron vetimiään - niin tuu morjenstelemaan, jos näkyy! Toivottavasti näin käy. Kaikki muut kans! Turuus ja sen ulkopuolella.

Anu, taitavana googlaajana löysin sen Nyytäjä-quottauksen (tai osan siitä). Hän on ET-lehdelle antanut lausunnon:
’’Jutta Urpilainen on erikoinen mummu. Hän on varmaan
kaksikymmentä vuotta minua vanhempi.’

(Jutta Urpilainen on muuten samaa vuosikertaa kuin sinä ja minä...)

Voi juhlaa, millaista keskustelua täällä taas on! Ihanaa! Jotain täytyy yrittää itsekin jäsennellä.

Ranskalaisnaisista sen verran, että olen suuri ranskalaisen tyylin, kulttuurin ja elämäntavan ystävä. En kuitenkaan osaa ranskaa kuin muutamia fraaseja ja sanoja (ehkä mä joskus saan ittestäni irti ja alan opiskella ranskaa - toivotaan niin!), en tunne ensimmäistäkään ranskalaista enkä ole edes koskaan käynyt Ranskassa (eräs paljon matkustanut ystäväni lähetti minulle Ranskasta tekstiviestin, jossa hän kirjoitti: "Pariisi on niin sun paikka!" Aion vielä todistaa sen itsekin.) Silti minä pidän ranskalaisista ja ranskalaisuudesta. Yksi kauneimpia kohteliaisuuksia, joita olen saanut onkin, kun minun on sanottu ulkonäköni puolesta menevän aidosta pariisittaresta. Haluan edelleen uskoa niin!

Mutta kohteliaisuuksien vastaan ottamista voi opetella. Minä sain lapsuudenkodissani kasvatuksen, jossa ei koskaan kehuttu, ainakaan asianomaisen itsensä kuullen - koska se ylpistää ihmistä!? Voi herra jumala!! Järjetöntä. Tätä en ole koskaan tajunnut. No, kaikesta huolimatta en mene nykyään puihin, jos joku toisinaan minua tai vaikkapa kenkiäni tai asuani kehuu, vaan ilahdun siitä ja sanon ensimmäiseksi iloisesti "Kiitos!" Sitten yleensä alan - vuolaasti - kertoa, mistä olen kyseisen vaatekappaleen tai asusteen löytänyt. Tiedä sitä, kiinnostaako se kehun antajaa...

Suomessa ei juuri luonnollisia hiuksia naisilla näy. Liki kaikki naiset värjäävät tukkaansa - useat jo lukiosta alkaen.

Miksi? Mitä vikaa on omassa värissä? Miksi kamala punertava tekoväri on parempi?

Minusta värjäämiseen ei ole mitään syytä. Jokaisen oma alkuperäinen väri on paras.

Aivan mahtavaa keskustelua! Yritän naputtaa tähän muutamia ajatuksia, joita heräsi teidän kanssakeskustelijoiden viestejä lukiessani.

Ensiksi tarpeettomin: Pariisissa multa tultiin kyselemään tietä - näytin ilmeisesti paikalliselta! Toisaalta koen ahdistusta, sillä en missään oloissa tule sopimaan "ranskalaisen naisen" muottiin. Siellä vaatekaupoissa ei ole minulle mitään, koska koot loppuvat meikäläiseen 40:n. Tästä muuten kärsi ex-kämppikseni. Hän kun oli ranskalaiseksi harvinaisen iso, normandialainen normannien jälkeläinen:) Hänelle oli melkoisen vapauttavaa shoppailla maassa, jossa hänen ei aina tarvinnut ottaa suurinta kokoa. Joten se niistä ranskalaisten komplekseista.

Olen omissa ulkonäkökriisessäni päässyt siihen pisteeseen, että en halua kuunnella enää tätä negatiivista jauhamista ulkonäöstä. Minusta tuntuu, että näiden ulkonäkökeskeisten realitysarjojen myötä on tullut luvalliseksi haukkua ja arvostella kaikkien kanssaeläjien ulkonäköä, painoa ja pukeutumista. Sitä tekevät sekä naiset että miehet. Minullekin ovat puolitutut (miehet!)baarissa sanoneet suoraan painostani, ja tiedän, että eräät hihittelevät selän takana lihomistani. Itse pyrin olemaan kommentoimatta kenenkään ulkonäköä tai tyyliä negatiiviseen sävyyn. Tyylistä saatan itsekseni tehdä arvioita ja ehdotuksia parempaan, esimerkiksi juuri Jutta Urpilaisen ja Paula Lehtomäen tyyliä olen miettinyt yön pimeinä tunteina:) Toisaalta olen myös päättänyt, että osaan ottaa kohteliaisuudet vastaan. Olen työskennellyt sekä ranskalaisten että venäläisten kollegoiden kanssa, ja molemmissa kulttuureissa saatetaan kehua jotain spontaanimmin kuin Suomessa (mielipide perustuu vain subjektiivisiin kokemuksiini), joten päätin, että en halua olla suomalainen punasteleva tuppisuu vaan ottaa kohteliaisuuden kiitoksella vastaan!

Koska en juurikaan lue katumuotisivuja tai muotiblogeja (tämä on tietoinen valinta - haluan virikkeeni muualta) olen välttynyt sekä tältä ikävältä arvostelukulttuurilta niin myös mielikuvani eri kaupungeista perustuvat omille havainnoilleni. Esim. Berliini on minulle "toinen Suomi", ts. mielestäni siellä ihmiset pukeutuvat selkeämmin eri alakulttuurien mukaan samoin kuin Suomessa. Ranskassa taas ei juurikaan näe eri alakulttuurien edustajia katukuvassa. Tunnustan rajoittuneisuuteni Berliinin ja ylipäänsä Saksan suhteen. Koska en puhu kieltä tunnen väistämätöntä ulkopuolisuutta, ja toisaalta ihmisten mentaliteetti, tyyli ja kaikki vaikuttaa liian samankaltaiselta kuin Pohjoismaissa. Tunnustan, en viihdy Saksassa...

Kokeilen vain, pitkä kommenttini katosi johonkin...

Vimps, ihanaa, kun tulit kans juttelemaan! Pariisi olis varmasti sinunkin paikkasi! Mä muistan, kun eka kerta saavuin sinne 17-vuotiaana, ja ihan heti oli tuttu, kotoisa olo - sellainen, mitä olin aina kuvitellut fiktion perusteella!

Mullakin on vuorossa rauhallisen kohteliaisuuden vastaanottamisen opettelu - jos joku sanoo, että näytän kivalta, se ei (ainakaan muotiblogin ulkopuolella) tosiaan välttämättä halua kuulla perinpohjista selostusta ostospaikoista ja siitä kuinka mun hiukset kiukutteli :) Niin ja koetan muistaa sanoa vastakohteliaisuuden! Niihin yleensä aina on aihetta.

Mane, eikö sulla ole muuta tapaa sanoa, että pidät luonnollisen värisistä hiuksista - kuten tässäkin ketjussa moni suomalainen nainen on kertonut tekevänsä ja niitä kasvattavansa - kuin haukkumalla "yleistä suomalaisten naisten tapaa"? Kiva siis, että osallistut keskusteluun, mut kun eräänä puheenaiheena on, miten Suomessa harvoin saa kuulla positiivista palautetta ulkonäöstä, kommenttis tulee kuin tilauksesta kielteisenä tyyppiesimerkkinä. HYVIN tavallisen internetpuheen mallin mukaan onnistut dissaamaan suomalaiset naiset (punahiuksiset etenkin) joukkona, ja saat aikaan lähinnä pahaa mieltä. Kantsisko miettiä, miten sen asiansa sanoo?

Lui, onneksi kommettisi tuli perille!!

Kiitos taas mietteistä. Olet varmaan oikeassa, että ulkonäön ÄÄNEEN arvostelemisesta jopa ihan päin naamaa on tullut uuden julkkiskulttuurin noustua "luvallista". Ei viime vuosisadan lopulla ihan vastaavaa joutunut kuulemaan - joku idiootti vanhempi mies baarissa saattoi kännissä avautua lihavista nuorista naisista, mutta ne saattoi laskea puutteen, sovinismin, vallankäytön jne. piikkiin. Mut mitä helevettiä tää naisten keskinisen heittaamisen nousu on??? Voimaannuttavaa sisaruuttahan täs tarvittais, KENENKÄÄN ei pidä kuulla olevansa kaamee läski tai pelottava luukasa yhtään keltään. (Netissä olen kiinnitänyt huomiota ns. "aikuisten naisten" karmeaan tapaan haukkua laihoja naisia ihan vain kun ovat "huolissaan, eihän tuo ole naisellista" ja "kyllä naisessa pitää olla mistä pitää kiinni", voi sanonkomämikä.)

(Omat kokemukset kyl vaikuttavat tosi paljon mielikuvaan koko kansasta tai maasta - mun mielikuvan saksalaiset ovat kohteliaita ja tyylikkäitä, koska lapsuuden- ja nykyisyydenkaverini saksalaislähtöinen perhe, joiden vaikutusta mun ajattelussa on hyvin paljon, ovat sellaisia :) Omien vanhempieni lisäksi he ovat niitä, joilta aina on saanut kehuja.)

Ranskassa vaatteet kyl ovat pirun pieniä - vaikka riepu olisi vastaavinaan meidän 38:a, se on yleensä ns. siromman ihmisen vaate. Ja koot tosiaan loppuvat aikaisin. Mutta MIKÄÄN ei ole ihanampaa kuin että luullaan pariisilaiseksi, onnentyttö!

Tääl on niin mainiota keskustelua etten malta pysyä poissa. :)

Kohteliaisuuksista vielä: Heh, me ei taideta asua samassa maassa, Sugar Kane? Vai ollaankos siellä Tampereella jotenkin paljon kivampia kuin täällä länsirannikolla, kun en niitä kohteliaisuuksia tosiaan muilta saa kuin ISÄLTÄNI (joka siis edelleenkin on musta hieman POIKKEUSlahjakkuus tässä kohteliaisuusasiassa). Vai oonkohan mä vaan niin ruma, ettei mua viitti kehua... (ai joo, mä en kans enää halua nillittää mun ulkonäöstä! :D) Vai oonko mää niin perso kehuille, ettei mulle mikään riitä?? (Se vois olla vastaus, sanoo Mies...) :)

Ranskalaisista vielä: yksi asia joka mua ranskalaisten kuvissa (noilla katumuotisivuilla jne.) aina viehättää on se, että niin monet HYMYILEVÄT kuvissa - aivan kuten tuo tähänkin postaukseesi linkittämäsi ihana nainen. Hymy kyllä tekee ihmisestä vastustamattoman, viehättävän ja itsevarmuutta pursuavan, ja ranskattaret tuntuvat tietävän tämän. Ehkä myös siinä on syy ranskalaisten hyvään maineeseen tyyli- ja kauneusasioissa??

Anna, tuskinpa tällä on mitään tekemistä paikallismaantieteen kanssa, rohkenen väittää että Tampere on YLEISESTI OTTAEN äärityly paikka, kyräilyn kultamaa. Mun VALITSEMA tai onnekkaiden sattumien kautta SAAMA henk.koht.kokemusmaailma vain on eri. Toisaalta, mun pumpulissaeläneen näkökulmasta huonosti käyttäytyviin ihmisiin törmääminen onkin siksi mulle aina shokki, kun en vaan tajuu, mitä se "normikäytös" oikein onkaan.

Toi aito HYMY on kyl hyvä havainto!

Niin ja näistä mitoituksista jne. piti vielä sanoa, että mulle taas etelä-eurooppalainen mitoitus on yleensä se kaikkein paras: se tuo parhaiten esiin mun vartalon parhaat puolet. Skandivaatteiden tyylistä tykkään yleensä ihan kauheasti, mutta ongelmaksi muodostuu liian usein se, että niihin tarvittaisiin paljon ryhdikkäämmät hartiat kuin mulla on. Mä kun en ole mikään kovin laiha enkä siis meikäläisittäin xs-kokoinen, vaan HYVIN KAPEAN MALLINEN 38 - näähän on kaksi ihan eri asiaa. Ja se muodostuu ongelmaksi: skandikolmekasit roikkuu mun päällä huonosti istuen, mut 36 (34 puhumattakaan) on usein väärällä tavalla niukka. Ranskalaiset ja italialaiset vaatteet jättävät tilaa mun tisseille, mahalle ja takapuolelle, mut samalla istuvat hartioista nätisti. (Kivaa on mun kannalta myös se, että etelä-eurooppalaisissa vaatteissa SAATETAAN ottaa paremmin huomioon myös ihmisen pituus: siellä ihmiset on lyhyempiä, joten sopivia vaatteita saattaa löytää helpommin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään sääntö: iso osa myös etelä-eurooppalaisista vaatteista on tietenkin tehty pitkille ihmisille.)

Joo Anna, mulle taas ranskisvaatteet (siis sellaiset normihintaiset, heikäläiset ketjuvaatteet) ovat monasti harteista kapeita ja lyhytlahkeisia/hihaisia. Ja just vyötärö ja lantion kohta asettuvat mn krpalle vääriin kohtiin, ne on varmaankain mitoitettu lyhyemmille. Mikä selittää sen, että "samankokoinen" äitini, joka on mua 10 cm lyhyempi, on saanut vielä pitää JOITAIN omista jakuistaan jne :)

Espanjalaisista vaatteista ei ole paljon kokemusta, mut Zaran vaatteet taas "mun koossa" tuntuisivat olevan riittävän pitkäraajaisia. (Ja on ihanaa, ettei mun koko siellä ole mikään muka S, vaan keskikoko M!!) Vintagevaatteissa saksalaisissa (pohjoismaisten lisäksi) on yleensä mun mitoitus.

Mut niinhän se on, joka merkki ja vielä eri maissa varioiden kaavoittaa vähän eri malliselle naiselle, kandee vaan löytää ne omansa.

Kaikessa naistenlehdissä ja blogimaailmassa liittyvässä toisten ulkonäön arvostelussa on jotenkin kieroa se, että jotkut tietyt ihmiset (muka) pystyvät asettautumaan tyylijumaliksi, jotka määrittelevät asioita absoluuttisesti rumaksi tai kauniiksi. Miksi juuri jotkut tietyt bloggarit/(muoti)toimittajat/muut vastaavat olisivat Sen Oikean Tyylin tietäjiä? Mikseivät valkoiset tennissukat sandaaleissa kulkevat keski-ikäiset miehet voisikin olla oikeassa? Jos itte viihtyy omissa vaatteissaan, niin sen pitäisi riittää - ja jos ei viihdy, niin siltikään kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta heittää muka kannustavaa mutta ivallista kommenttia toisen pukeutumisesta. Jos joku haluaa pukeutua vain ja ainoastaan käytännöllisesti eikä koreilla vaatteillaan, niin se hänelle suotakoon. Ja sama päinvastoin. Eräs tuttu, joka pistää mun mittakaavalla paljon rahaa huonekaluihin, tuntuu kuitenkin pitävän minua vähän omituisena, jos ostan kahensadan nahkatakin (josta olen haaveillut pitkään ja jota aion pitää seuraavat 20 vuotta). Toisten kritisointihan ei liity pelkästään pukeutumiseen, vaan ihan kaikkea telkkarinkatselutottumuksista naimisiinmenoikään asti voi toisissa haukkua ja ihmetellä. (Ja juu, sorrun tähän itsekin. Tunnustan olevani erityisesti ruokanatsi, joka ei ymmärrä, jos aikuiset ihmiset jättävät jotain syömättä, jos se on "pahaa".) Pitäs vaan muistaa, että niin kauan, kun ihmisen valinnoista ei seuraa järjetöntä surua ja tuskaa muille, ei muilla pitäis olla nokankoputtamista. Tennissukat sandaaleissa ei välttämättä miellytä kaikkien esteettistä silmää, muttei niitten näkemisestä silti kipeäksi tule. Vaikeaa on tietysti silloin, jos esim. vaikuttaa siltä, että joku pilaa terveytensä elintavoillaan. Onko muilla oikeus naputtaa? Ainakaan juuri mitään hyötyä ei toisten valintoihin puuttumisesta tunnu olevan.

Blogisi on mitä mainiointa lukemista, vaikka tuota joka puolelle leviytynyttä suun mutristelua en ymmärrä :D! Vahvuutesi verrattuna muihin blogeihin on kuitenkin näissä upeissa, tiedostavissa teksteissa, jotka pakottavat lukijan ajattelemaan.

Punaposki, juu, mä en myöskään ymmärrä miten voi asettua toisten yläpuolelle antamaan tuomioitaan - VINKKIEN ja rakentavien neuvojen antaminen on ihan eri asia! Kuten tuossa Manelle ärähdinkin, erityisesti pistää vihaksi, kun porukkaa niputetaan ("melkein kaikki suomalaiset naiset") ja tuomitaan, että ne tekee Väärin - kun eivät satu miellyttämään just mua. Saman asian voi ilmaista niin eri tavoinkin!

Mä oon harrastanut ja "opiskellut" muotia ja tyyliä, ja koen tietäväni alasta paljon ja olen innostunut kokeilemaan eri juttuja, ja koen löytäneeni MULLE toimivan stailin, mut en mä ole siksi "parempi" tässä kuin joku muu.

Fakta, kiitos kovasti - mutta mitä ihmeen suun mutristelua näis kuvissa nyt muka noin merkittävästi on? Mun mielestä suuni ja muukin on mun kuvissa ihan tavallisesti, MINUN tavallisesti. Tottakai muotikuvissa napotetaan vähän eri tavoin kuin rippijuhlien perhepotretissa, siihenkin vois jo kommentaattorit alkaa tottua.

http://blogit.taloussanomat.fi/luovamaailma/arkisto/4145#comments

Jos haluaa käydä lukemassa mitä muotibloggaajista ajatellaan. Huoh. Yritä sitten pysytellä positiivisena. Onneksi sentään aurinko paistaa ja lomaviikko edessä.

VOi hyvvää päevää Lui, tuossa "keskustelussa" kyl näyttäyty aggressiivinen internetkeskustelukulttuuri ja nokitteleva sekä vittuileva muotipätemisentapa "kauneimmillaan". Kääk.

Huh huh, kavin lukemassa jutun ja kommentit ja aikamoista kuraa siella viskellaan joidenkin kommentoijien niskaan. En tieda tata Pia Sievista enka tunne hanen aikaisempia kirjoituksiaan (ehka ihan uteliaisuudesta kayn lukaisemassa muutaman), mutta ensimmaiseksi lukemakseni kirjoituksesi tama ei kylla anna hanesta kovin "journalistista" kuvaa. Ei analyysia, ei juurikaan historiaa, ei erilaisia tarkastelukulmia. Vain nuivaa negatiivisuutta, joka ei palvele yhtaan ketaan. Hyvin tyhjanpaivainen ja asenteellinen juttu, jonka olisi voinut deletoida suoraan ennen julkaisemista. Ja mita taman on ajateltu oikeasti kuvastavan: "Kirjoittaja on nuori helsinkiläisnainen, joka työskentelee copywriterina mainostoimistossa. Hän uskoo, että kaikki tarvitsevat kauneutta ja tietää, että pankkiirit rakastavat korkeita korkoja." INHOAN tallaisia "kivan napparia ja janskin cooleja" kuvailuja blogikirjoittajista!!! Aly hoi, tekeeko tama ihmisesta kiinnostavamman ja intellektuellimman, jos "han tietaa pankkiirien rakastavan korkokenkia"?!?!?!?

Ja viela, en tieda mika on pissis. Oon ihan ulalla naissa jossain tyyli-ilmaisuissa. Viittaako se jotenkin kusipaahan? Tai pissin variseen tukkaan?

Onpas ollut mukavaa kommentointia täällä. Kiva lukea niitä!

Itselle ranskalaisten naisten tyyli on juurikin aika luonnollista, vähäeleistä ja pikkuisissa yksityiskohdissa. Hiukset ovat luonnollisen näköiset ja pitkät, kasvot ovat ehostetut, ei meikatut. Toisaalta täällä on laajempi ilmaisuvapaus, esimerkiksi juuri hiuksissa. Tosin sekin voi olla näennäistä, koska vanhemmilla ihmisillä ei katsota pitkiä hiuksia hyvällä ja ei ainakaan naisjohtajilla. Onneksi on poikkeuksia! Ranskalaisissa naisissa on se myös hyvää, että he saavat olla naisia. Saa siis täälläkin, mutta ilmapiiri saattaa sen suhteen olla paheksuvampi, vaikka salaa saatetaankin ihailla. itse en ymmärrä ollenkaan sitä, että vanhemmiten pitäisi luopua omasta tyylistään ja kiinnostuksestaan vaatteisiin. Äidin suusta kuulee usein, että hänen tekisi mieli pukeutua johonkin, mutta sitten kuulemma ei sen ikäinen enää voi. tekisi mieli aina heittää kirjalla päähän tällaisia kommentoijia, koska totta hitossa voi. kukas sen estäisi ellei ihminen itse. Mua ainakin vihastuttaa juurikin siksi, että en halua luopua muodista vanhanakaan. Jos jollain on niin pikkusieluinen, että paheksuu toista herran jestas vaatevalintojen takia, niin voi jee, eipä ole mun ongelma.

Jos joku kääntää mun pääni kadulla, niin se on vanhempi, tyylikäs nainen, joka on ottanut sen hetken trendeistä omat juttunsa ja yhdistänyt tyyliinsä, joka tekee ihmisestä nuorekkaan. Se antaa varmuutta itsellekin huomata, että voi tehdä sitä omaa juttuaan. Ja tosiaan itse olen positiivisen kannattaja, vaikka kelailen joidenkin ihmisten asuihin parannusehdotuksia, niin nehän taas ovat mun näkökulmia ei mikään universaali totuus. Ja tosiaan sen palstatilan voisi käyttää paremminkin, kun siihen negatiiviseen lyttäykseen. Joskus huomaa, että kirjoittaja ei tiedä mitään muodista, kun on kirjoittanut jutun. mun mielestä suomalaiset osaavat antaa postiivisia kommentteja asuista, mutta ehkä niitä annetaan harvoin sitten kun niitä todella tarkoitetaan. Ainakin itse saan kuulla postiivisia kommentteja, mutta tulee niitä ei-niin-positiivisiakin, varsinkin humalaisilta(mutta sitä ei taideta laskea). Oma veljeni on pahin kriitikko, koska se ei todellakaan tajua pukeutumistani. Sen mielestä mun pitäisi pukeutua niin kuin se tyttö tai tuo tyttö. Mut mä en oo se tyttö tai tuo tyttö, mä oon mä. Ja oikeasti ihan loukkaa se, koska tuntuu kuin henkilökohtaiseen minään puututtaisiin. Itekin tulee heiteltyä positiivisia kommentteja ihmisille. mulle tulee ainakin hyvä mieli siitä ja onpahan taas jotain juteltavaa..

ja hei, oothan sä vool as dat tuossa hatussa! Mulla muuten samanlainen:)

hei sugar kane!

haluan nopeasti kiittäää näistä valtavan hyvistä teksteistä jotka tosiaan ovat saaneet minut(kin) miettimään omaa tyyliäni, ja varsinkin siihen liittyvää ostoskäyttäytymistä, kriittisemmin ja entistä tiedostavammin. Paljolti blogisi ansiosta en enää koe tarvitsevani kaikkea uutta omaan vaatekaappiini, ja olen ymmärtänyt että useita ei-sittenkään-ihan-minun tyylejä voi ilman kateutta (tai ainakin aika vähällä kateudella) ihailla toisen päällä samalla kun työstää omaa tyyliään vielä omemman näköiseksi.

Mieluusti ottaisin usemmin osaa (tai siis, taidan kommentoida ekaa kertaa, köh) valtavan hyvään keskusteluun, mutta tyhmä pieni vauva ei ymmärrä nukkua riittävän pitkiä pätkiä siihen että jäsennän ajatukseni järkeväksi tekstiksi. Usein kuitenkin saan postauksistasi pitkäksi aikaa pohtimisen aihetta mikä on ollut oikein tervetullutta nyt äitiyslomalla.
Pyydan siis samalla anteeksi meidän kaikkien huonojen kommentoijien puolesta!

p.s. Ihailin aikoinani ranskalaistyyliä, mutta sitten asuin jonkun aikaa Pariisin liepeillä ja ihmettelin että mistä nämä kaikki huonostipukeutuvat nuoret tulevat. No mutta ainakin lakkasin tuntemasta alemmuudentuntoa ranskattaria kohtaan :D

SK: juu no ei pahasti..mutta mutta, itsekin tätä suun mutristelua LS:n boardilla kommentoit ja satuin sen jälkeen kiinnittämään siihen huomiota ;) Mun mielestä moni vaan näyttää hymyillessään paremmalta..Rippikoulumeininkiä en todellakaan kaipaa, ehkä luonnollisuutta..hymyä..tms..? Musta se vaan näyttää hassulta kun mutruhuulet on levinny niin kauas.

ja pakko vielä lisätä luin linkkiin viitaten: jos viikottain on valmis laittamaan itsensä blogiin, on kuitenkin kestettävä hieman kritiikkiä..MUTTA vittuilu erikseen, se antaa lähinnä typerän kuvan kommentoijasta. Oma kommenttini ei ollut kuitenkaan mitään vittuilua vaan ihan oikeesti ihmettelyä mutruhuulien leviämisestä...

Hei kiitos ihanista jutuistanne, ihmiset! Hyviä pointteja teillä kaikilla!! Ootte parhaita!

Pari ihan pikku juttua:

Annemari, pissiksellä viitattiin alunperin sellaiseen teinimuodikkaaseen teinityttöön, joka pissaili vaiks kaupungin puistossa kun oli siel juopottelemassa. Semmonen Espan nuori, u know. Sana yleisty aikuisten puheeseen n. 10 vuotta sitten, ja nyt sillä taidetaan tarkoittaa henkilöä jolla on "huonompi maku kuin MINULLA". Klisee, jonka käyttöä vois jo rajottaa.

Styledrop, hattusamikset!!!! Mäkin muuten mielelläni otan vastaan parannusehdotuksia lookkeihin, mut just se tyyli millä ne sanotaan, ratkaisee!

Astrid, kiitti ihanasta kommentista, eikä tarvi ottaa mitään kommentointipaineita, vaikka mä jatkuvasti asiasta ulisen! Ihanaa kesää sinne vauvan kanssa, kiva kuulla että ehdit kuitenkin lukea :)

Fakta, juu, mää vastasin vähän turhan kärjekkäästi sun hyväntahtoiseen kysymykseen, anteeksi! Samankaltaisiin (ei tosin yhtä mukavasti ilmaistuihin) kommentteihin vaan törmää kuvien yhteydessä eri blogeissa aika usein.

Laitoin sen naamanrutisteluläpän boardillekin vähän niinko vitsinä, itseäkin naurattaa, millaisia ilmeitä sitä välillä on. Puolustuksekseni kuitenkin sanon, että "luonteva hymy" ei oo ihan helppoa, kun kuvailee itseään itselaukaisulla eikä TODELLAKAAN ole valokuvamalli - siinä monesti hymy hyytyy! Ihailen jengiä, joka on työkseen kameran edessä luontevasti, ja iloitsen siitä, että oma luontevuus on vuodenkin aikana kummasti lisääntynyt. ENKÄ tosiaan yritä näyttää coolilta, jos en ihan idiootiltakaan kuvissa. Ja kyllä, nää on ihan mun omia ilmeitä ja siten yhtä valideja kuin stereotyyppinen iloinen hymy. Väittäisin myös, että mun ilmevalikoima on muotibloggariksi kohtuullisen laaja!!

Eli armoa meille kuvissa esiintyjille, vaiks kyllähän me ihan vapaaehtoisesti esiin tyrkyttäydytään ja siten ollaan alttiina kritiikille.

Ihan muutama ajatus, jotka nousivat mieleeni lukiessani tätä mahtavaa keskustelua...

Olen itsekin miettinyt kauneutta sosiaalisissa tilanteissa ja erityisesti sitä, miten ihmiset jumittuvatkin tiettyyn opittuun rooliin ja eleisiin, jolloin omasta olemuksesta tulee epävarmaa ja väkinäistä. Opetellaan peilin edessä ilmeitä, joilla tuntee antavansa itsestä parhaimmat ja joka vitun liike ja ilme on opittu, otettu ja yritetty. Tällainen vääränlainen itsensä tiedostaminen on juuri sen ihailemamme asenteen vastakohta.

Toinen vakioaiheeni kulttuurivertailuissa(tyylissä ja missä vain) on suomalaisten alhainen erilaisuuden sietokyky... pikemminkin kuin herjaajan itsetunnosta koen negatiivisen kommentoinnin johtuvan edellä mainitusta. Toki tähän varmasti vaikuttaa argumentaation taso (vittu kun rumat housut!!), mutta noin niinkus yleensä kuitenkin kiinnitämme huomiota negatiivisella tavalla muiden tekemisiin ja pukeutumiseen. Ei osata kiinnostua, iloita, vaikuttua tai jopa lähestyä vaan rajataan erilanen oman kokemuspiirin ulkopuolelle...

Olen ajatellut, että se johtuu pitkälti myös siitä, että kuinka isossa sosiaalisessa meressä asuu... Keski-Euroopassa kaupungit, jossa on kilpaileva ja muuttuva kulttuuri, ovat kasvaneet satoja vuosia kun taas Helsinki niihin verrattuna tuntuu kasvukivuista kärsivältä, tylyltä teinitytöltä mutruhuulineen...

Ja joku kommentoija puhui kehujen ylpistävästä vaikutuksesta... kyllähän tämä perinteinen negatiivisuus on ollut suomalaisessa kulttuurissa: joka kuuseen kurkottaa katajaan kapsahtaa, itku pitkästä ilosta ym. Nykyään ajatuksella, ettei saa näyttää jos menee hyvin, vitsaillaan lottomainoksissakin... Tuntuu, että nyt on käynnissä sukupolven vaihdos asenteissa siihenkin, että saa olla kaunotar ja herättää huomiota ihan omana itsenään. Outi Nyytäjä on päättänyt sen vielä vanhoilla päivillään, mutta kuinkahan moni keski-ikäinen nainen tätä uskaltaa vielä allekirjoittaa?

Hei, mitäs vikaa mutruhuulissa on ? No, joo ymmärrän kyllä ton pointin, että rajansa kaikella, mutta jos tässä blogissa kerran muikistellaan, niin sehän on vaan piristävää!

Tuota kommenttia, että kelailen parannusehdotuksia, koski lähinnä julkkispukeutujia, mutta sulla on aika omanlaatuinen tyyli ja silloin ei mielestäni ole ikinä mitään korjattavaa! Vaikka tietynlaisia sääntöjä pukeutumisessa itsekseen kelaileekin, niin jotenkin aina kavahdan niitä listoja pukeutumismokista, koska mikään ei ole yksiselitteistä etteikö mokakin voisi olla joskus oikein ja yleensä ne listat ei ole tehty kovinkaan positiivisella hengellä. Eli juuri se, että miten sanoo ratkaisee todellakin.

hei, olen saanut ensimmäiset kommentit vatsamakkaroista ja huorittelusta. Malja sille!

(eikös kuvassa oleva random-dude ole c.g.:n "siippa" yvan attal. pisti silmään cannes'n gaala-ohjelmassa, kaiveli nenäänsä kun naisnäyttelijän palmua jaettiin.)

Styledrop, juu, jos jollakulla on vahva juttu siinä tyyissään, siihen on vaikea ja turhakin sanoa "parannettavaa" - mut "aloittelevalle pukeutujalle" esmes voi nätisti vihjata mittasuhteista, avainsana nätisti.

Huomasin sen sun vatsamakkara-avautujan, hönttiä, kun just kyseiseen asuun masu sopi hienosti vilahtamaan, plus sulla on harvinaisen nätti vatsa! Malja SILLE!

Ohikulkija, saatat hyvinnii olla oikeassa, se selittäis duden läsnäolon kuvassa. (Aika randomin oloinen jätkä siis noin ilmeisesti muutenkin.) Tervetuloa kommentoimaan!

Olen tänä syksynä pyöreitä (40)täyttävä nainen joka selaa ja lukee ahkerasti kaikenlaisia blogeja muunmuassa tätä koska pidän tyylistä ,ASIAA olen tyytyväinen itseeni kun hyväksyy ikänsä ja ulkonäkönsä niin saa elämästään enenmmän irti ei kun täysillä vain eteenpäin:D

Kiva kuulla, että luet Taiska! Mukavaa kesän jatkoa.