(swim)suit issues

Linda Evangelistan oli aina mun suosikkimalli, jotain niin upeaa ja lyhyttukkaista ;-).

Piti tulla ihan kertomaan miten iloinen olin järkevistä kommenteistasi Tunnetila-blogin laihdutuskeskustelussa. Kerrankin joku oikeasti tuntee elimistönsä tarpeet, loistavaa. Piti vielä lainatakin kommenttiasi, eli kiitos paljon!

Sattuneesta syystä mä olen pohtinut näitä medioista ym. saatavia vaikutteita viime aikoina aika paljonkin, mun elämänmittaisena tehtävänä kun tulee olemaan yhden uuden naisihmisen kasvattaminen tässä maailmassa pärjääväksi.

Aika usein kuulee väitettävän, että kaiken naisille tapahtuvan pahan (siis sellaisen pahan, mikä käytännössä tapahtuu naisten omien päiden sisäpuolella) syynä on naistenlehdet/mallibisnes/valmisvaateteollisuus/kosmetiikkateollisuus/whatnot, siis aina joku, joka mukamas tulee kertomaan, miten pitää olla. Naiset on aika hakoja tekemään itsestään ja toisistaan kaikenlaisen bullshitin (jota ei välttämättä edes ole oikeasti olemassa, kyse voi olla ihan toisenlaisesta viestistä, joka vain tulkitaan tietyllä tavalla) tahdottomia uhreja. Ja kaikki energia käytetään ko. tahojen syyttelyyn ja uhriudessa rypemiseen sen sijaan, että ns. viitattaisiin kintaalla tuollaiselle ajatusmallille ja keskityttäisiin mieluummin miettimään, miten perinteisiä (uhri)rooleja saataisiin potkittua nurin ja jengin itsetuntoa kohotettua niin, ettei niiden tarvitsisi mennä koko kuvioon mukaan.

Sen jälkeen mallibisneskin saisi olla rauhassa taidetta, eikä sen tarvitsisi kantaa harteillaan syyllisyyttä sellaisista asioista, joita se ei oikeasti aiheuta. Ja muotilehdet saisivat vapaasti olla inspiraation lähteitä jne.

Nooruska, kiitos sulle! Mä yleensä pysyttelen visusti erossa laihdutus-, ruokavalio- yms.keskusteluista, mut nyt vähän lipsahti... Mä koen (ihan niinku pukeutmisenkin suhteen) oivaltaneeni syömis- ja ruumiinkuvapuolella kantapään kautta paljon - ja palanneeni samalla alkulähteille. Kliseisesti, asenne on molemmissa tärkee...

...ja just Anuhan sen sanoo! Hitto sä osaat tiivistää ja puhua järkeä, nainen!

- Toi uhriudessa rypeminen on varmaan se mua henk. koht. visottavin puoli meidän nykynaisten kulttuurissa. Totta munassa (!) kaikilla on traumamme, heikkoutemme, yms. ja saa ollakin, mut onko niissä pakko piehtaroida?

Lihavuus-laihdutus-jutustelussaKIN mul palaa käämi yleensä just tästä syystä. Lopulta tuntuu, että osa jengiä on onnellisia just siinä "oi voi kun on vaikiaa ja persekin leviää" -olotilassa, saa sympatiaa ja VERTAISTUKEA ja voi vähän heitata nuorempia, kauniimpia ja/tai laihempia, turvallisen moraalisen paheksunnan säestämänä: "Onko se tervettäkään olla nuin ohut/Pullasta me tytöt ei luovuta tihihii!". Tai sitten voi hurahtaa ruokavaliouskoon ja sen turvin hyökkäillä HUONOMMIN syövien ja ELÄVIEN sisarten kimppuun netissä ja kylillä. (Ja juu, mulla on taipumusta jälkimmäiseen, koetan tunnistaa vikani ja hillitä sitä.)

- Sit toi kasvattajuuspointti. Mä ajattelen jatkuvasti enemmän "it takes a village" -suuntaisesti, eli me kaikki ollaan aikuisen malleja jollekin. Parasta, mitä kasvava ihminen voi saada (luulisin), on käsitys siitä, että aikuinen voi olla tosi erinäköisin tavoin, silti ihan kunnolla - höhöjä, kilttejä tätejä esim. tarvitaan aina (semmoisia mäkin ihailin lapsena, ja katsokaa mikä musta tuli!).

Koska mä elän täällä omassa iloisessa rinnakkaistodellisuudessani, jossa ihmiset ovat kilttejä ja kannustavia toisilleen, musta tuntuu, että sitä fiilistä voi siirtää lapsillekin. Ja tää ei tarkoita, että esim. muotibloggarin pitäisi sensuroida "Liian laihat naiset" ja tupaski pois valokuvista - vaan vaikkapa sitä, että käsittelee muotia just sinä minä se on, käytännön taiteena, inspiraation ja ilon lähteenä

Jada jada.

Jatkan vielä vähän, kun kerran vauhtiin pääsin... tuo uhriusjuttu on usein nimenomaan ns. tiedostavan jengin heiniä - ne, jotka suhtautuvat kriittisesti esim. just naistenlehtiin, tapaavat paasata siitä, kuinka niiden tarjoamat roolimallit (mitkä niinku? niissä lehdissähän on artikkeleita laidasta laitaan) pilaavat nuorison.

Mun mielestä oikea tie ei ole se, että nuorisoa suojellaan kaikelta pahalta - tai "pahalta" - koska se ei kuitenkaan onnistu, ja pahan määritelmäkin on välillä vähän ontuva ja subjektiivinen. Laihuutta ja tupakkeja ei kannata sensuroida, vaan kannustaa jengiä muodostamaan asioista oma mielipiteensä - ei tyrkyttämällä omaa mielipidettä, vaan näyttämällä keinoja, miten asioista voi hakea tietoa ja niiden pohjalta pohtia itse.

Ja mun mielestä kans pätee tuo "it takes a village". Nykyään on kovasti muodikasta kasata kaikki kasvattajuusvastuu lapsen vanhemmille (kurkatkaa vaikka Hesarin keskusteluita, jos omassa rinnakkaistodellisuudessa tällaista ei tapahdu...), mutta ellei lapsiaan pidä koko ajan tynnyrissä, ne väistämättä tapaa elämässään muitakin aikuisia ja ottaa niistä mallia, ihan kadulla vastaan kävelevistä tyypeistä lähtien.

Madonnan keikan jälkeisenä päivänä Maria Veitola haastatteli radiossa Anja Snellmania. Veitola valitteli, että Madonnan kiinteys aiheutti hänelle persekriisin. Snellman ihmetteli moista kateutta, syyllistymistä ja apinoinnintarvetta. Hänen mielestään toista ihmistä tulee iloiten ihailla, ei väkisin matkia. Ihailun tulee olla suvaitsevaista nautiskelua: hienoa, että tuo näyttää upealta; minäkin näytän, mutta ihan omalla tavallani, eri ihmisiä kun kerran olemme ja ihan eri asemissa. Erittäin virkistävä asenne Snellulla siinä!

Samana päivänä kuulin, kun eräs kymmenisen kiloa ylipainoinen nainen tilitti, miten sairaalloisen lihavat naiset kiusaavat häntä bondaamalla: tyrkyttävät kakkua ja makkaraa "ahmitaan me pullukat likat, eiköstä juu" -tyyppisillä saatesanoilla ja ottavat hänet muutenkin me-joukkoonsa, kun huomaavat, että hän on lösähtänyt pari vaatekokoa eikä ole ihan kotona nahoissaan - tai ehkä olisikin, elleivät kaikki lähipiirin läskit jatkuvasti piikittelisi häntäkin läskiksi. Todella huolestuttava kuvio. Ja tuntuis siltä, että sukupuolittunut. Vai tekeekö jossain miehetkin tota?

Kasvattamisesta ja kasvamisesta: Jokaisella tuntemallani elämänuteliaalla ihmisellä on ollut lapsena jokin Salaperäinen aikuinen, joka on ollut erilainen kuin muut, askarruttanut ja kiehtonut sekä antanut ihan pelkällä olemassaolollaan näkökulmaa aikuisuuteen ja maailmaan. Yksi ihanimpia asioita tässä omassa aikuisuudessa on se, kun lapset tulevat juttelemaan ja tunnustelemaan, olisimmeko heille Salaperäisiä. Kun vaikkapa syvintä prinsessakauttaan elävä, konservatiivisen äitinsä pinkkeihin pukema pieni sukulaistyttö tulee meille kylään ja ilmoittaa heti tuulikaapissa, että barbisalkku ja lettinauhat jää muuten sitten tähän ja kaivetaan sen sijaan kitarat esiin ja aletaan rokata hiki päässä. Siis että tollanen ihan pienikin tyyppi tiedostaa eri roolit ja kyläpaikan mahdollisuudet niillä leikkimiseen. Tuttavapiirin mallitkin ovat hänen mielestään vain jännän pitkiä, pienipäisiä tätejä ja setiä, todellakin oma kivan friikki taiteenlajinsa, jota on hauskaa ja salaperäistä seurata. Toivottavasti säilyttää kaiken ton ilon aikuisuuteenkin: ei katkeroidu, ei ala pelätä mitään erilaisuutta jne.

R., no on hyvin sanottu Anjalta! Just Madonna on kyl niin outo kipupiste fiksuillekin naisille: Ikäänkuin meidän kaikkien pitäisi muodostaa joku mielipide hänen vartaloonsa. Siis joko KADEHTIA tai kauhistella. Mä ymmärrän, että tää on naispuheen small talkia, muka-merkityksettömällä jutustelulla female bondingia, mut mun mielestä silti aivan perseestä, kirjaimellisesti.

Siis, ihailun ilmaiseminen lauseella "mä niin kadehdin" on mulle vastenmielistä - ja tähänhän esim. muotiblogeissa törmää jatkuvasti. Monesti sillä pyritään viestimään ihailua, mutta mielen rajat on kielen rajat ja päinvastoin. Itse olen opetellut ihan erikseen ilmaisemaan ihailun ilman kateus-retoriikkaa. se on näinkin vaikeaa: "Sulla on ihailtavan kuulas iho. Ihailen asennettasi. Vau mikä laukku, samanlaisen voisin hankkia itsekin."

Siis: Turha mun on kadehtia sellaista ihoa tai hiuksia, joihin just mulla ei ole edellytyksiä - ihailla toki voin, ja opetella hoitamaan omiani edes jotenkuten. Jos jonkun "asenne" tai tyyli tuntuu hätkähdyttävän upealta, voi miettiä, miten sitä voisi ujuttaa omaan elämään. Tai huomata, että oma onkin itselle se paras. Jos todella ihailen jotain kaverin laukkua niin, että se on pakko saada, kandee järjestää pennit riviin ja ostaa sellainen, ei tuhlata energiaa kadehtimiseen. Jos Madonnan kiinteä perse on musta aidosti "kadehtimisen", siis tavoittelemisen arvoinen, alan treenata kuin Madge. Tai näen oman persukseni positiiviset puolet. Kaikista viimeksi alan jauhaa, kuinka noloa ja säälittävää on että viiskymppinen heiluu tuolla perse paljaana. Positiivisen ajattelun saarnamieheltä kuulostamisen uhallakin väitän, että tän oivaltaminen on aika helvetin tärkeää.

Voi tässä olis niin paljon, tuo läskilinnoittautuminen eri yhteisöissä esim., kasvamisesta ja erityyppisistä aikuisuuksista puhumattakaan... Kiitos kun tuotte tätä keskustelua tänne, rakkaat ihmiset!!!

Sugar kane, kirjoitat kauniisti ja oivaltavasti malleista ja kauneudesta ja inspiraatiosta tässä! Ihanaa! Allekirjoitan pointit täysin, eipä niihin lisättävää.

Ja R: tuo Snellmanin ajatus on musta kauheen hyvä ja hieno! Ihailun todellakin tulee olla suvaitsevaista nautiskelua!!

Näin pienen Tytön kasvattajana mä itse asiassa ajattelen että juurikin tuo edellä oleva ajatus olisi lapsen/nuoren hyvin tärkeä omaksua: kun voi iloiten ihailla muita, on valtavan helppoa hyväksyä itsensäkin! Kateus ja vertailu (negatiivisessa mielessä) synnyttää vain katkeruutta ja pahimmillaan riittämättömyyden tunteita, positiivinen ja suvaitsevainen ihailu sen sijaan vapauttaa ihailemaan itsessäkin sitä, mikä on ainutlaatuista ja hyvää.

Etsiskelin netistä kuvia Tampereen Popteatterin Hair musikaalista ja pätkähdin tähän sun sivulles. Perhana.
Muoti ei kiinnosta mua pätkääkään eikä tyylit eikä vaatteet. Etsiskelin siis kuvaa (kun sen pitäisi sivullasi Googlen kuvahaun perusteella olla) ???
Lueskelin tekstiä ja opinkin aika paljon uutta ja ihmeellistä jota en ole koskaan tosiaan ajatellutkaan. Kiitos.
Esteettisesti ottaen rohkenen kuitenkin väittää että tyylillisesti ja värimaailmassa olet hieman hakoteillä siinä mikä sulle sopii jos näitä kahta mainitsemaani asiaa haluaa painottaa. Jos sulla on sama lähtökohta kun ittelläni että se mikä on mukavaa päällä on parasta oli sitten melkein mitä hyvänsä niin tyyli tulee kaupanpäälle ja on kyllä takuulla omaperäistä. :-)
Ettore Scola on italialainen elokuvaohjaaja ja kova juttu. (tykkään itte eurooppalaisista leffoista)
Mukavaa päivää kirjavassa maailmassa.
http://www.youtube.com/watch?v=I23Bkk92124&feature=channel
Reijo

Anna, kiitos! Ja allekirjoitan sun ajatukset tosta iloisen ihailun omaksumisesta.

Reijo, sattuma korjaa satoa! Hauskaa, jos olet löytänyt uutta ajateltavaa ja pureksittavaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä kiinostua tyyliasioistakaan... En muista käsitelleeni Hair-musikaalia, tuosta vasemman reunan kategorialistasta näkee (suurimman osan) asioista, joita tääl on 2 vuoden aikana käsitelty, ja mulla on hämärä musitikuva, että joskus hyvin kauan sitten jonkun suoraan linkkaamani kuvan osoitteessa oli tosta popteatterista... Osiko ollut jonkun 60-luvun suomalaisstaran kuva. En muista.

Makunsa kullakin! Oma tyylini viehättää mua tällaisenaan, mut eri mieltä saa toki olla!

Naulan kantaan Sugar-Kane. En voisi olla enempää samaa mieltä kanssasi, kaikesta.

taas mä hiukan vastarannankiiskeilen. eli on totta, ettei muotilehtiä sun muita voi syyttää naisten itsetunto-ongelmista. sen sijaan tytöt ja naiset oppivat jostain kyllä tuon tavan lukea niitä lehtiä (tai katsoa madonnaa) tavalla, jossa he ajattelevat niiden tarjoavan ideaalin, jota kohti pyrkiä. syy ei siis ole muotilehdissä vaan siinä kulttuuriympäristössä, joka antaa yksioikoisia tapoja tulkita muoti- ja muuta kuvastoa.

r. mainitsi "salaperäiset aikuiset" elämänuteliaiden ihmisten lapsuudessa ja tämä liippaa varmasti lähelle myös anun esiinnostamaa "kyläyhteisön" ajatusta: lapsen ympäristön monipuolisuus ja siihen hyväksyvästi suhtautuminen varmasti auttaa omakuvan kehittämisessä myös itseä suvaitsevaksi. siinä on meillä aikuisilla työsarkaa ihan tosissaan...

ja mitä tulee kateuteen. kateus on ihailua, mutta myös halua. mun mielestä ihan legitiimi tunne, kun näkee jotain hienoa ja ehkä jopa tavoittamatonta. kun ihailu on projektiivisempaa, on kateus myös vahvasti reflektiivistä ja rakentuu suhteessa itseen.

esim. mä aidosti kadehdin kauniita sääriä ja tiedän, ettei minkään maan treeniohjelma muuta mun sääriäni sellaisiksi – kokeiltu on. tähän sisältyy paitsi ihailua, myös turhauma täyttymättömän halun vuoksi. point being, mua hieman kismittää kateuden ohittaminen tyyliin: "no tee asialle jotain, jos kerran jotain haluat...", koska tuo implikoi oletuksen jostakin self-made woman -aatteesta, jota mä vierastan loputtomiin. ja sanomattakin on selvää, että useissa tapauksissa ihailun voi esittää toisin kuin kateuden kautta ja että usein voi asialle tehdäkin jotain.

niin ja siis jäi siitä edellisestä kommentista kaiketi pois se varsinainen ensimmäinen pointti: eli vaikka muotilehdet eivät olekaan syypäitä naisten itsetunto-ongelmiin, on ihan turha jeesustella, että me ei tajuttaisi, että iso osa naisia lukee niitä lehtiä juurikin sillä silmällä, että "voi, mun pitäis näyttää tolta" eli juuri niin kuin maria veitola. tietysti me voidaan aina sanoa, että ne on tyhmiä ja oppikaa mediakriittisiksi, mutta se nyt on vähän paksua ja alentuva asenne...

mäkin haluaisin maailman, jossa ihmiset puhtaasti ihailisi eikä vertailisi itseään muihin. todellisuus nyt vaan näyttää vähän toiselta. eli sitä kasvatusvastuuta juu meille kaikille.

Uskallanko olla eri mieltä ;)

Mun mielestä medialla (ei pelkästään malleilla tai naistenlehdillä) on vaikutusta siihen mitä ihmiset pitävät ihanteena. Aina on ollut kauneusihanteita, joiden perässä on juostu. 1700-luvulla laihuus oli rumaa, 1920-luvulla naiset latisti rintoja ollaakseen yleisen kauneuskäsityksen mukaisia. Nämä kauneuskäsitykset näkyvät myös aikansa kuvituksissa. Syömishäiriöitä (ainakin anoreksiaa) on todettu aina 1800-luvulta lähtien, siinä ei siis ole kyse uudesta, uuden median ilmiöstä. Mutta aina se on ollut yhteiskunnan puolelta tulevan paineen synnyttämää. Mikä se paine kuitenkaan on? Ei välttämättä pelkän laihuuden ihannointi vaan ihan se, että monet tarinat kertovat ns. täydellisistä ihmisistä tai vähintään täydellisistä naisista ;)

MUTTA mä en todellakaan ajattele, että syömishäiriöt johtuvat jostain Voguesta. Kyseessä laajempi yhteiskunnallinen ilmiö, jossa (usein) nuoret tytöt päätyvät hakemaan sisäistä hyväksyntää laihduttamalla ja sopimalla johonkin muottiin, joka ensi silmäyksellä ympärillä paistaa. Mun mielestä ois hienoa jos 11-vuotias osais oikeesti nähdä muodin ja laihuuden "taiteen muotona", mutta mä pahoin pelkään ettei kaikki osaa. Toisaalta nykynuorten medialukutaito on täysin eri luokkaa kuin 10v sitten. Nykyään kaikki kai tietää mikä photoshop on, mutta en mä ollut kuullutkaan siitä kun 13-vuotiaina teineinä mietittiin et miten saadaan "täydellinen iho".

Naistenlehtiä ei siis voi syyttää mistään, mutta joskus myönnän katsovani aika kauhuissani ylilaihoja malleja, joita mainoksissa (siis ei vain catwalkilla) käytetään. Pariisissa, Nykissä ja vaikka missä työskennelleet mallikaverit on suoraan todennut, että hyvin suurella osaa malleja on syömishäiriö tai vedetään vähintään päivittäin laksatiiveja. Tää ei musta ole tervettä, ihan sama miltä näyttää ja mun mielestä se ei edes näytä hyvältä.

Mä en kuitenkaan ole missään nimessä mikään ylipainon puolustaja. Ääripäissä eläminen ei kai ole kenellekkään tervettä. Kauniita, terveen näköisiä ja hoikkia malleja onneksi riittää ja tuntuu siltä kuin niitä ois nykyään jopa hieman enemmän?

Mitä asialle sitten voi tehdä mun mielestä? Mediakasvatusta kouluihin, järki päähän vanhemmille ja kasvatus, jossa lapsi on ihana huolimatta siitä miltä se näyttää, millaisia arvosanoja se saa tai miten se menestyy jossain saamarin kilpailuissa. Puhuminen, itsensä arvostaminen itsensä takia eikä vain muiden silmissä.

Laitan vielä loppuun selventävän kommentin: En tuomitse naistenlehtiä, sillä luen niitä myös itse. En tuomitse muotia, seuraan sitä. En kuitenkaan usko, että ihminen kasvaa tyhjiössä, jossa millään ulkoisilla viesteillä ei ole mitään vaikutusta ihmisiin. Onnellinen on se ihminen, joka osaa ne viestit omiin tarkoituksiinsa "koodata". Kaikki lapset eivät tähän pysty, siitä mm. K15-merkinnät elokuvissa.

Stellagee, sulla on hyviä pointteja. Mutta, mun mielestä kirjoitukseni (yksi) lähtökohta, sen toteaminen, että muotia voi jo nuorikin ihminen (no mä olin tossa esimerkissä jo kypsä 17-v) osaa ja VOI katsoa taiteena tai "puhtaana muotina" vertaamatta itseään FIKTIOON mitä ne mallit ja kuvaajat yms saa aikaan, ei ole pois siitä, etteikö medialla olisi huikean suuri vastuu. Mutta ei pidä aliarvioida niitä nuoria. Tai lapsiakaan, kuten R.:n esimerkissä.

Ja median syyllistäminen pelkästään, ilman että yhtään arvioi omia käyttäytymismallejaan, se mua ärsyttää, ja luulen että Anuakin. Musta medialukutaidon opetuksen vaatimisessakin on höhlät puolensa: Toki sitä tarvitaan, mut ei se ole mikään yksi erinäinen taito, vaan sen pitäis olla läsnä kaikkialla. Myös siellä kotona. Aikuisilla ON vastuu siitä mitä lukemisen malleja me siirretään, silloin kun ei olla erikseen näyttämässä esimerkkejä. Äideillä tietty on tosi suuri rooli, juuri siinä, miten itse suhtautuu naisen kuviin, ei käy kateeksi.

Mä totesin tuossa kirjoituksessa, että mua ahdisti tuolloin (ja ahdistaa nyt 2 kertaa vanhempana) ns. NORMAALIN vaatimus, siis että pitäis olla "girlfriend pretty", sopiva, ei mitään LIIKAA. Täähän on helposti massamedian tarjoama naishahmo tänäkin päivänä, tossa mainitsemani tv:n ja elokuvan lisäksi olisin voinut mainita tietynlaisen naistenlehdistön, ja ns. "kaupallisen" muotkuvaston, tai "matalamman muodin" naisihanteen. Siihenhän jengi itseään peilaa, siihen melkein naapurintyttöön/vierus-cubiclen naiseen.

Mulle henk.koht. juuri mallien ihailu oli vapauttavaa. Voi olla, että olen yksin kokemuksineni, mut se on mun tarina ja mä halusin tuoda sen esiin. Se taas ei sulje pois sitä surullista tosiasiaa, että onnistuin kypsässä 20-vuoden iässä kehittämään ulkonäkö-ja itsetunto-ongelmat, mut se mun psykopatologiasta tässä yhteydessä.

Kaikki tunteet, kateuskin, ovat olemassa eikä niiden kieltäminen mitään auta. Mä vaan en ymmärrä, miksi se kateus on näin valtavan suosittu tapa tuoda esille ihailua. Ikävää, jos tästä keskustelusta tulee jotenkin liian opettavainen sävy, mut oikeesti, MULLA henk.koht. ei ole vaan aikaa kateudelle elämässäni. Ehkä se johtuu siitä, että mulla on oikeasti niin moni asia päin persettä, mutta I'm working on it - jos nyt jäisin miettimään kaikkia, joilla on paremmin, jotka näyttävät paremmalta, joilla on enemmän (=yhtään) rahaa, mä romahtaisin lopullisesti? No, mieluummin mä suojelen itseäni olemalla olematta kade yhtään kellekään.

Joskus itsekukin kuulee olevansa kateuden kohde. Se on ihan kamalaa! Ihailun voi ottaa vielä vastaan kiittämällä kauniisti (senkin olen opetellut) mutta mitä vastata, jos joku kadehtii vaikka jotain fyysistä ominaisuutta? Outoa.

Anonyymi, pointtisi ovat ihan valideja koskien naisenkuvaa ja mediaa ylipäätään, mutta hiukan off just tän postauksen yhteydessä, ks. vastaukseni ylempänä stellageelle. Ja jos luit kirjoitukseni, median vastuuta/ahdistavuutta ylipäätään ei missään tapauksessa siinä kielletä.

Mä halusin VAIHTEEKSI tuoda esiin myös tän mulle hyvin tärkeän puolen huippumuodin iloista.

Ja sit vielä, suomalaisessa naistenlehdistössä (perinteiset viikkolehdet Anna, Me Naiset, käytännönläheiset kuukkarit à la Kodin Kuvalehti, ja myös uudemmat, enempi muotiin suhtautuneet Olivia ja Trendi) on mun mielestä aina (no, olen lukenut niitä vasta reilut 25 vuotta, mut niin kauan aina) ollut esillä hyvin monenlaisia naisia - verratkaa vaikka angloamerikkalaisiin. Eli suomalaisissa lehdissä naisen tehtävä ei ole ollut koskaan olla vain nätti, tehdä ruokaa ja laihduttaa, van niissä on hyvinkin emansipatorinen ote. Siksi esim. amerikkalaista mediakritiikkiäkään ei voi yksi yhteen soveltaa koskemaan näitä. Just luin esim. tän viikon Annan, ja siellä on akkaa joka lähtöön, tarinoita, voimakkaita tyyppejä, "tavallisia", hauskojakin juttuja. (Muoti noissa tavislehdissä on valitettavan epäinspiroivaa, mut epäilemättä palvelee omalla paikallaan)

Tää koko aihepiiri on ihan hirveä suo, ja mun mielestä (paremmissa) blogeissa käydään jatkuvasti hyvinkin valistunutta mediakriittistä ja naiskuvakriittistä keskustelua. Siks haluaisin nyt, just tän postauksen kohdalla keskittyä just tähän "high fashion" puoleen, vaikkei se välttämättä maailmaa paranna.

samaa mieltä: voi osata ja olisi hienoa, että osaa ja nauttii. ja siis mähän uskon suuresti nuorison kykyyn lukea mediaa, kuten olen täälläkin tuonut aikaisemmin esiin. uskon ehkä vähän liikaakin. mussa on idealistin vikaa mitä tulee nuorisoon...

tietysti median syyttely yksinään on typerää. uskoisin, että monen ulkonäkökompleksisen nuoren taustalta löytyy joukko aikuisia, jotka ovat iskostaneet päähän joko lukumallin tai sitten valmiin ideaalin, ja peiliin katsominen olisi siellä paikallaan median syyttelyn sijaan.

ihan yhtä omituista on kuitenkin nähdä media "vain mediana" ja lukijat vastuullisina siitä, miten sitä lukevat. molemmat ovat tapoja väistää vastuuta siitä, millaista kasvuympäristöä me kaikki aikuiset (äidit ja me ei-äidit ja kaikki kylänvanhimmat) tehdään eli samaa mieltä. mua siis ärsyttää samat asiat, mutta myös se, jos sanotaan, että median syöttämän kuvamateriaalin vaikutuksesta vastuu kaatuu lukijalle kykyineen.

normaalin vaatimus on kaikkein pelottavin ja ahdistavin. ehkä juuri siksi, että se on niin epämääräinen ja silti tiukka; niin harva, jos kukaan, mahtuu siihen.

ehkä kateus ihailun ilmaisuna on sitä kuuluisaa "suomen kielen rappiota" (ja nyt lingvistiikan emeritusprofessorit kierivät haudoissaan) eli köyhää kieltä. en mä oikeasti usko, että kovinkaan monilla on paljon aikaa kadehtia ketään tai ainakaan harrastaa sitä aktiivisesti. joillakin tietysti on ja se on surullista se. esimerkiksi mun säärikateudellani on hyvin vähän virkaa päivittäisessä elämässä, niinkoin alle promillen luokkaa...

mutta sori, että keskustelu rönsyää sun high fashion -aiheesta. mulla on samanlaisia kokemuksia nuoruudestani ja aika vähän komplekseja on tullut hankittua (vaikka voisi olla varmaan tuhat syytä...) vuosien lindan ja katen ihailun seurauksena.

Stellagee: joo. Siis oon kanssas ihan samoilla linjoilla: mulla oli tuossa äsken kirjoitteilla sellainenkin lause, kuin että "media on aina interaktiivista", lehdet ei tuu jostain tuolta, ja tyhmät lukijat sit vaan lue niitä ihan väärin, vaan mediahan just heijastelee "yhteisön arvomaailmoja" ja samalla vaikuttaa siihen aktiivisesti.

Ja, ihan tavalliset naisethan esim. tekee naistenlehdet, toki heidänkin kokemusmaailmansa, asenteensa, traumansa jne. niissä näkyvät, eikä toimittajatkaan ole eläneet missään norsunluutornissa.

Kateus: mulla on (huonona) tapana ottaa sanat kauhean kirjaimellisesti. Oot varmasti ihan oikeassa kateuden käyttötavasta kielessämme, eikä se varmaankaan ole monellekaan niin biggie (hei hei lingvistiikaan uudelleen kualleet professorit) kuin mulle. Mutta, musta on silti ihan tähdellistä tuoda esiin tääkin, että sille "muka-kadehtimiselle" on erilaisia, rakentavampia ilmaisutapoja.

Kivaahan tää on, että keskustelette ja keskustelu rönsyää. Mua vaan hiukka ehkä turhauttaa, kun jotenkin sanoi mitä tahansa muodista ja naisesta siinä, naiskauneudesta, malleista, Lindasta (<3), koko tosta maailmasta, uppoaa aina syvälle länsimaisen naiskuvan historiaan ja nykypäivään mediassa. Siksi tästä puheesta tulee aina hirveän tasapainoittelua ja hahmotonta.

Maailma olis paremi, jos kaikki suhtautuis yhtä idealistisesti Nuarison kykyihin kuin sä ja mä, veikkaan. Ihan näin tuoreiden peruskoulukokemustenkin pohjalta.

Anna-Kaari, jäit tossa välistä: Kiitos!

Stellagee, tää on loistavasti kiteytetty: "normaalin vaatimus on kaikkein pelottavin ja ahdistavin. ehkä juuri siksi, että se on niin epämääräinen ja silti tiukka; niin harva, jos kukaan, mahtuu siihen."

Mua hämmentää meidän aikuisten naisten keskustelussa (no ei ehkä tällaisessa friikkilän väkeen päin kallellaan olevien, kuten just ME) kuinka usein kritiikittä esiin tuodaan just toi NORMAALI. "En halua olla liian laiha, en liian lihava, vaan NORMAALI", "haluan, että mallit ovat NORMAALEJA naisia", "Miehet tykkää NORMAALISTA naisenvartalosta" whut whut?

tosta kateudesta vielä, että sama vika, olen tosi kirjaimellinen. ja joskus (tai yleensä vaikkei sitä täällä ehkä huomaa) tarkka sanoista. ja sun pointti on ihan validi ja oisi kivaa, jos kateuden sijaan sitä ihailua esiteltäisiin "oikeammilla" sanoilla. mutta mun mielestä voi siis myös kadehtia ja ihan silleen hyväsydämisesti ja hyvin vähän "ihmistä syöden".

normaali on niin ihmeellinen illuusio, tyhjä sana. näitä "kaikkihan siis tietää mitä mä tarkotan" eikä kukaan kehtaa kysyä "no mitä sä ihan oikeasti tarkoitat?"

Mä toisin tuohon kateuspuheeseen vähän toisen aspektin. Itse koen toisinaan todella vapauttavaksi sanoa ääneen "kadehdin sulta tuota tai tätä".

Olen kasvanut sellaisissa ympyröissä, joissa pidettiin tärkeänä omaa tunnekontrollia. Hoettiin esimerkiksi, ettei pidä kadehtia keneltäkään mitään, sillä se ei hyödytä. (Enkä väitä, ettei siinä olisi vinha perä.) Tottahan tuo, mutta se ei oikeastaan anna minkäänlaisia työkaluja kohdata tilannetta, jossa yhtäkkiä huomaakin itse kadehtivansa jotakin. Silloin alkaa helposti ajatella, että jokin tunne olisi kielletty ja minussa itsessäni jotain pahasti pielessä. Kadehdin-ilmaisu on varmasti suurimmalle osalle (muotiblogi-)ihmisistä pelkkä fraasi, mutta joskus voi olla kyse myös pyrkimyksestä tehdä oma kateus näkyväksi, "puhua se ulos". Ehkä sitä voisi ajatella jonkinlaisena pienoiskatharsiksena? Tai proosallisemmin hyväksynnän hakemisena: "minä kadehdin, voinko silti olla arvokas?"

Olin poistaa varmistimen, kun suomen kielen rappio -kortti iskettiin pöytään. Jos suomen kieli on jossain kohtaa onttoa, niin siellä, missä eri yhteiskuntatieteiden ja estetiikan nollatutkijat pyörittelevät jo kauan sitten omaan hapettomuuteensa mädäntynyttä jälkistrukturalistista yms. sanalillua ja kehtaavat vielä pölliä sekaan summittaisesti valikoitu rippusia antropologian ja kielifilosofian vanhoista, jo ammoin hylätyistä teorioista. Saispa pennin joka kerta, kun joku viittaa "tuottavaan" valtaan tai kielen suhteellisuushypoteesiin Wittguineen, Sapireineen, Whorfeineen ja muineen tai haluun tai minkä tahansa "poetiikkaan ja politiikkaan". Vois perustaa niillä rahoilla vaikkapa syömisleirikeskuksen anorektikoille.

No niin, join iltateeni ja rauhoituin, joten voin vihdoin sanoa sen, mitä mun alkujaan piti tulla sanomaan: jos jotakuta kiinnostaa, se Maria Veitolan, Anja Snellmanin ja Leena Sarven Madonna-keskustelu löytyy Radio Helsingin nettisivuilta videoarkiston kohdasta 10.8.2009.

Yllä oleva purkaukseni liittyy siihen, mitä Anu kirjoitti tiedostavien ihmisten tavasta nimetä uhreja. Anu kielellisti kommentissaan jotain hämärää, jota olen itse ihmetellyt mutta jolle en ole omin voimin löytänyt tarkkaa muotoa. (Kiitos, Anu!) Mua on ties miten kauan nyppinyt kaikenlainen "emansipoiva" tutkimus, joka ei käytännössä vapauta ketään muuta kuin tutkijan itsensä sosiaalisen omantuntonsa äänistä. Siis että "kriittisesti" tutkitaan yhteiskunnan puhetapojen luonnollistumia ja löydetään sieltä se uhri, joka alun perin sinne asetettiinkin - ja sit ei tehdä mitään. Se jotenkin lisää toivottomuutta ja saa kaikki osapuolet hämilleen. Sama asetelma kuin se, että homoporukka kertoo saunassa toisilleen härskejä homovitseja, niin jostain alalauteelta joku tiedostava hetero alkaa marista toiseudesta ja Foucault'sta ja heteronormista ja omasta mediakriittisyydestään ja suvaitsevaisuudestaan. Mä kaipaan radikaalia ja kuolleista ranskalaisista filosofeista vapaata, uhriyhteisön sisällä syntyvää vapautumisliikehdintää, en ulkopuolisten tosikkomaista tärkeilyä, jossa on aina jotenkin mukana sellaista sameaa katkeruutta ja vihaa. Kantaakseni oman korteni kamelin selkään ja palatakseni kohti alkuperäistä aihetta, mallivartaloita, niin mähän jouduin lukioikäisenä käymään nöyryyttävissä punnituksissa, koska lihava kouluterveydenhoitaja piti mua liian hoikkana. Häntä jotenkin rassasi sekä minun ulkonäkö että omansa. Hän sitten "tiedosti", että minä olen "uhri".

Nana Q:n kommentti katharttisesta kateusretoriikasta on muuten erittäin näkökulmaa avartava. Kiitos!

heh, r., rauha vaan. sarkasmi on vaikea laji. "suomen kielen rappio -kortti" (jota siis seurasi viittaus kuolleisiin lingvisteihin, toim. huom.) oli sarkastinen. köyhtyvästä kielestä marisevat ja kielen rappeutumisesta puhuvat eivät ole niitä, joiden käsitykset ainakaan minä allekirjoitan. se, että kieli muuttuu ajan kuluessa, ei siis tarkoita, että se rappeutuu. kielen muutos ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö jotkut kieltä puhuvat yksilöt käyttäisi sitä monipuolisemmin tai jopa osuvammin...

sen sijaan "nollatutkimuskortti" huvittaa mua oikeastaan aika paljon...

vaikka mä jaan saman turhauman siitä, että suuri osa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tuntuu olevan purkavaa eikä uutta rakentavaa, niin mua hiukan silti ihmetyttää, että vastuu sekä syy-seuraussuhteiden tai rakenteiden tutkimisesta että poliittisten ratkaisujen kehittämisestä olisi samoilla tutkijoilla.

analogisesti lääketieteessä (jota voimme varmaan nyt käyttää esimerkkinä jengistä, joka tekee aika vähän sitä, jota monet tykkää luonnehtia "nollatutkimukseksi") sairauksia tutkivat toiset ryhmät ja lääkkeitä kehittävät toiset. nämä eivät asetu kuitenkaan tasan eli kaikkiin tutkittaviin sairauksiin ei aina kehitetä lääkkeitä tai edes pyritä siihen. onko tämä ok vai asia, josta pitäisi tuntea turhautumista?

Niin, mua jurppii tässä kuviossa nimenomaan tuo mainitsemani uhriasenne - eli nimenomaan kiinnostaa se, mistä opitaan se tapa, miten esimerkiksi medioita luetaan tai malleihin/Madonnaan jne. suhtaudutaan. Sen tekevät naiset itselleen ja toisilleen, koska olen kuullut voivottelua asiasta nimenomaan naisten suusta, ja vielä sellaisten, jotka itse katsovat tietävänsä paremmin. Tuo on se asia, josta pitäisi päästä eroon, eikä se tapahdu kieltämällä naistenlehdet.

Enkä siis tarkoittanut, että vastuu lehden sisällöstä ja siitä, miten se luetaan, kaadettaisiin yksittäisen lukijan niskaan, se on koko yhteisön asia. Lehdet tekevät bisnestä ja julkaisevat sellaisia asioita, joita ihmiset haluavat lukea - eivätkä lehdet toisaalta voi loputtomasti vaikuttaa siihen, miten niitä luetaan.

Siitä olen samaa mieltä kuin Sugar Kane, että suomalaiset naistenlehdet Annasta Kodin kuvalehteen ja Trendiin ovat varsin emansipoituneita eivätkä syötä mitään synkkää agendaa, jonka tarkoitus on sysätä nainen kauniisti meikattuna nyrkin ja hellan väliin. Siksikin mua välillä ihmetyttää naistenlehtien saama kritiikki, se kun on usein peräti kokonaan katetta vailla. Tuntuu siltä, että mediakritiikki on nyt niin muodikas juttu, että se välillä irtoaa todellisuudesta ja kritisoi asioita vain kritisoimisen ilosta, eikä siksi, että olisi joku oikea syy. Ei ihme, että jengiltä menee pää sekaisin.

Samalla tavalla suhtautumisessa huippumalleihin mättää se, että niitä katsotaan naisen malleina eikä upeina vaatehenkareina (jos nyt tylysti yksinkertaistan, älkää pahastuko). Mä en ole ollut koskaan kovin henkilökohtaisesti kiinnostunut huippumalleista, mutta muistan hyvin 90-luvun alusta esimerkiksi George Michaelin musavideot, joissa heidät esitettiin hyvinkin tyylikkäässä ja artsussa sävyssä.

Härregud, nyt tällä on jtn akateemista väittelyä? Carry on!

Anunkin mallitsemaan malli-asiaan piti kommentoida, että yks juttu, mikä mua sylettää erityisesti on tää mallien esittäminen mallikansalaisina. Esim. kaikessa viihdyttävyydessään America's next top model -ohjelma on mun mielestä väärällä asialla, kun tytöiltä vaaditaan, että ne on paitsi upeita henkareita ja kasvojen luiltaan maagisia, myös helposti lähestyttäviä, "persoonallisuuksia", teiniin vetoavan söpöjä, "oikean arvomaailman" omaavia, yms. bullshittiä. Tai väitetään, että kuka tahansa voi olla huippumalli - ohjelmassa pärjänneethän ei sit pärjää mallimaailmassa juuri yhtään.

Noi ominaisuudethan ovat keskenään ristiriitaisia, mutta jotenkin salakavalasti just mallin työstä on tullut "kaikkien" pikkutyttöjen unelma, silleen kuin kasikytluvulla iso osa halus olla missejä. Osa naismediasta tukee tätä hulluttelua mun näkemyksen mukaan vahvasti, ja sit kauhistellaan, kuinka huono esikuva joku Kate Moss on nuorille. MIKSI sen pitäisi olla hyvä esikuva, eikö riitä, että se onnistuu aina valokuvassa?

Musta tää kehitys on valitettavaa, koska kaikista ei todellakaan ole malliksi, eikä tarvi olla: Ihan niinkuin suuresta osasta ihmisiä ei tosiaan ole jockeyksi, mäkihyppääjäksi tai ammattikoripalloilijaksi. Mä ihmettelen vähän sitäkin, että tiettyjen fyysisten ominaisuuksien pakollisuus hyväksytään tietyillä aloilla, mutta sit "malleina pitäisi olla aivan normaaleja, terveitä ihmisiä".

anu: "Sen tekevät naiset itselleen ja toisilleen, koska olen kuullut voivottelua asiasta nimenomaan naisten suusta, ja vielä sellaisten, jotka itse katsovat tietävänsä paremmin. Tuo on se asia, josta pitäisi päästä eroon, eikä se tapahdu kieltämällä naistenlehdet."

aivan, just tuo vastuupakeneminen voivottelemalla on muakin jurppiva juttu. ja juu, samaa mieltä suomalaisesta naistenlehdistöstä, jota mä kylläkin seuraan aika epäaktiivisesti.

silti mun kulutusympäristössä naistenlehtien maailma on aika kansainvälinen ja mä ihan pikkutytöstä lähtien olen selannut vogueni – onneksi muodostamatta komplekseja tms. vaikutuksia siis tulee myös muualta, ja kun kuulee esimerkiksi, että vogue vaan pyörittelee käsiään mallikappaleiden miniatyyrikokojen suhteen, tulee kyllä väkisin mieleen, että vastuuta ei haluta kantaa siellä päässä ollenkaan. sekin jurppii, eikä siksi, etteikö henkari voisi olla superlaiha taruolento, vaan siksi, että monet katsoo niitä kuvia naisideaalin rakentajina.

mun mielestä vogue on taidejulkaisu, vahvasti yksinkertaistettuna. mut jos muhun olisi iskostunut lukutapa, että siellä on naisen ihannemuoto, niin kyllä ketuttaisi.

sugar kane: "Osa naismediasta tukee tätä hulluttelua mun näkemyksen mukaan vahvasti, ja sit kauhistellaan, kuinka huono esikuva joku Kate Moss on nuorille. MIKSI sen pitäisi olla hyvä esikuva, eikö riitä, että se onnistuu aina valokuvassa?"
tuohon sä juuri kiteytit sen, miten (osa) median puolelta yhdellä tapaa rakennetaan lukutapaa, jossa naistenlehtien naiset tulisi nähdä naisideaaleina ja sitä kriittistä katsetta voisi suunnata sinnekin. mä haluaisin nähdä paitsi tuon anun puhuman voivottelun loppumisen, niin myös naistenlehdet osana ratkaisua. kato, akateeminen idealisti puhuu...

Heheei, älkääs nyt, nyt mun on kohta pakko pudottaa sarkasmikortti hihasta tuohon pöytäliinalle! Mutta ehken sitä tee.

Pitkän läheltä tarkkailun perusteella sanoisin, että lääkiksessä ja insinööritieteissä tehdään melkein yksinomaan nollatutkimusta. Tyhjä sössökieli (heillä tietysti enemmän numeroita ja muuta "uskottavaa" kuin vaikkapa tutkijan position paikantamista, käsitehistoriaa yms. "pehmeää") ja bisnesajattelu ovat pyyhkäisseet nekin mennessään, ja tutkimusraportit eivät enää katso eteenpäin ja ehdota toimenpiteitä. Mua siis ilskottaa ihan tasapuolisesti kaiken"kovuiset" tieteet, jotka muka aina lähtökohtaisesti auttavat kohdettaan ja ovat hyödyksi yhteisölle.

Tähytäkseni alkuperäisen aiheen suuntaan:

Mallien syyttäminen syömishäiriöistä ja Madonnan syyttäminen persekriisistä ovat hämmentävää kamaa. Kun katsoo telkkarista eläindokumenttia, pitäisikö saman logiikan mukaan valitella omaa suhteellista karvattomuuttaan ja kadehtia sorsan voimakkaita räpylöitä ja vesinokkaeläimen käytännöllistä tihkunänniä? Kun katsoo ei-esittävää taidetta, tulisiko tuntea huonommuutta omasta tylsän selkeästä järjestyneisyydestään? (Sori ankea muotoilu. Olen varmaan siellä lukiossa oppinut kompensoimaan "ärsyttävää" hoikkuutta "miellyttävällä" äikänainehuumorilla.)

Noissa matkimis-, kateus- ja syyllisyysjutuissa on ehkä kyse jostain esteettisen aistin puutteesta. Medialukutaito voi olla kohillaan, tajuaa, mikä on 'totta', mutta sitten ei kuitenkaan näe, mikä on se toisen 'juttu' ja miten sitä voisi toteuttaa omassa tyylissään. Päälle vielä se kummallinen masokismi, että valitaan mahdoton samastumisenkohde. Valittaminen, ahdistuminen ja tuskailu ei lopu ikinä, aina riittää projektia ja katkeruus vain lisääntyy. Yksi mua syvästi huolestuttava ihmisryhmä ovat ne naiset, jotka tunnustelevat etukäteen, mikä on uuden miehen "naismaku" eli millaisia tämän exät tai naispuoliset lempiartistit ovat, ja alkavat sitten väkisin muuntaa itseään siihen suuntaan, sitä makua ja niitä toisia naisia samalla sekä matkien ja tavoitellen että kadehtien ja vihaten.

Kuten blogiemäntäämme, minuakin muotikuvat vapauttavat ja ilahduttavat. Karsastan ylistämällä alistavia ja kateudella syyllistäviä puhetapoja. Ajattelen, ettei ongelmista voi syyttää kieltä tai mediaa; nehän ovat ihmisten itse tekemiä, käyttämiä, tilaamia. Laajennan syömishäiriöinen-sanan viittausalan aina niihinkin, jotka vaativat muilta samaa ruovaliota kuin mitä itse pakottavat itsensä noudattamaan: läskit, jotka arvostelevat hoikkia; ne naistenlehtien vihaajat ja kriittiset diskurssianalyytikot, jotka pitävät anorektikkoja medialukutaidottomina tolloina uhreina sen sijaan, että menisivät heidän luokseen tutustumaan heidän todellisiin vaikuttimiinsa. Ja mä todella jään kylmäksi "normaaleille" naapurintytöille ja -pojille. Muotikuvilta haluan hihkuntaa, ravistelevuutta ja lumoa, en tavallista ja sovinnaista toinen käsi taskussa hymyilyä. Mua kiinnostaa ne pienipäiset jättiläisihmiset ja niiden maaginen aistikas maailma!

Toi Lindbergh oli aikoinaan tosi vaikuttava. Kiitos, SK, kun postasit siitä. Ragge

Tässä mennään taas kohta vähän turhan syvälle naiseuden perusytimeen, mutta mennään nyt, kun kerran aloitettiin...

Musta tuntuu, että jotkut naiset kokevat henkilökohtaisena loukkauksena omaa naiseuttaan kohtaan sen, etteivät löydä naistenlehdistä itseään kiinnostavia asioita ja sitä kautta sitten tulkkaavat lehtien tarjoaman maailmankuvan yleisesti liian ahtaaksi. Tää on siis aika lailla samanlainen umpikuja kuin se, mistä itse kirjoitin vähän aikaa sitten - että jotkut naiset loukkaantuvat, kun toiset kertovat lasten saamisen "rikastaneen" heidän naiseuttaan.

Eli nyt ollaan taas palattu ruutuun yksi: miten voitaisiin iloita erilaisuudesta sen sijaan, että se koetaan ahdistavana ja pakottavana?

r: "Mua siis ilskottaa ihan tasapuolisesti kaiken"kovuiset" tieteet, jotka muka aina lähtökohtaisesti auttavat kohdettaan ja ovat hyödyksi yhteisölle."

no joo, mä antaisin kyllä krediittiä lähes kaikille kokonaisille tieteenaloille siitäkin huolimatta, että jokaisessa tehdään välillä tai useinkin huonoa/"hyödytöntä"/osittaista tutkimusta... esim. lääketieteestä on yllättävän paljon konkreettistakin hyötyä noin keskimäärin, että lähtisin ilskottumaan sen nykytilasta.

anu, ihan niin kuin sanoit, kai se ajatuskuvio palautuu siihen erilaisuudenpelkoon: yksilöllisyyden arvostaminen on kiva korupuhejuttu, mutta veikkaisin noin mutupohjalta, että keskimäärin ihminen haluaa olla just niin kuin muutkin (ja sit siilleen omaehtoisesti erilainen persoona, mut silleen vaan kivasti) ja pelkkä ajatus siitä, jos niin ei olekaan, pelottaa.

pilkunviilauksena (tai sitten ei), "malli"han tarkoittaa esimerkkiä, miksei myös ihannetta tai esikuvaa. kuinka paljon vaikuttaisi nykyisellään malleiksi ja huippumalleiksi kutsuttavien henkilöiden nimeäminen vaikkapa (huippu)tuote-esittelijöiksi, olisi mielenkiintoista tutkittavaa ;)

"mallius" vaikuttaa nykyisellään olevan elämäntapa, ei vain ammatti, verrattuna vaikkapa siihen mäkihyppääjään. tähän elämäntapaan liitetään vielä usein nuoriin vetoavia aspekteja, loistokkaasta (ylellisestä) elämästä jatkuvaan matkusteluun ja (yleisesti ihaillun tai hyväksytyn ulkomuodon aiheuttamaan) positiiviseen huomioon.

järkyttävän suuri osa nuorisosta toivoo pääsevänsä julkisuuteen ja "mallius" vaikuttanee helpolta keinolta, siihen ei näytä kohdistuvan samallailla vaatimuksia kuin esimerkiksi huippu-urheilijalla treenien muodossa (koskapa mallit esittelisivät uransa eteen tekemiään uhrauksia?) joten voidaan ajatella että "tavallisella pulliaisellakin" voisi olla saumoja täyttää ne mainoksen mallin saappaat. mallit siis pyrkivät antamaan massoille saavutettavuuden mielikuvaa, joskin kyseessä on samalla ihanne, jota jokainen ei voi täyttää ja näin "mallius" pysyy aina sen hetkiseen muottiin soveltuvalla (etuoikeutetulla) valikoidulla joukolla ihmisiä.

"mallius" leikittelee saavutettavissa olevalla saavuttamattomuudella.

Mun mielestäni huippumuodissa ja huippumuotikuvissa on nimenomaan kyse siitä, että katsojan silmien eteen levitetään tavallisesta poikkeavaa kuvastoa: lavastetaan kuumailmapallosta roikkuminen, katolta hyppääminen, taistelutilanne, mitä ikinä. Lisäksi, tuskin kovinkaan moni haaveilee OIKEASTI hankkivansa catwalkilla nähdyn, puolitoista metriä korkean pitsi-höyhen-lateksi-päähineen. Kuvasto on inspiroivaa, hauskaa, outoa, joskus pelottavaakin, ja mulle itselleni se on ennen kaikkea uteliaisuutta ja mielikuvitusta kutkuttelevaa. Vähän niinku kaikki mun salaiset perversioni, noloimmat haaveeni ja surkeimmat vitsini olisi puettu mallien päälle -ja mä vain hämmennyksensekaisesti NAUTIN kaikesta!

En muista saaneeni koskaan varsinaisia ulkonäköpaineita malleista. Se maailma on niin kaukana siitä, mitä itse arjessani teen. Totta kai aina saa leikitellä ajatuksella, että oho jos olisinkin edes sen 170 senttiä pitkä ja mulla olisi tuollainen luusto... mutta mitäs sitä sen enempää murehtimaan. Enemmänkin otan inspiraatiota siitä, miten mallit kantavat vaatteita (tai mitä ikinä viritelmiä milloinkin!), osaavat esiintyä, KÄVELEVÄT PIIKKIKOROISSA, käyttävät kehoaan... ne ovat kaikki sellaisia juttuja, jotka kuka tahansa tavan persjalkainen talliainenkin voi oppia.