Löysin vähän aika sitten kirpparilta Pola-merkkisen valkoisen puuvillaviskoosipaitapuseron. Sain siitä heti vakavat vibraatiot liittyen elokuva-Manhattaniin ja muihin vanhoihin woodyalleneihin.
(Ystävä herkesi väittämään, että mä näytän Keatoniltanuorena, I WISH!!!)
Mariel ja Diane mielessä yhdistin paidan kapeisiin, rullattuihin mustiin farkkuihin ja herrainkorkkareihin. Tuloksena jälleen kerran asu, jonka viitteitä varmaan kukaan muu ei tajuu, vaan näkee tylsähkön paitaan ja housuun sonnustautuneen tätösen, mutta mulla itsellä oli hauskaa.
Sain vihdoin valmiiksi kudelman, jota olen tikuttanut puolilaiskasti puoli talvea (ahkera bloggailu sitoo kädet ikävästi neulomiselta). Siitä piti tulla huivi, siitä tulikin kiemurainen kauluri. Se on luonnossakin just noin harmaa, tummemmalla raidalla (design feature juontuu siitä, että tää on herraties mistä jämälangoista kursittu).
Kauluri toimii parahultaisesti myös huppuna, kuten oli tarkoituskin.
Kuten asusta näkee, olen vahvasti sitä mieltä, että Gina Tricotin pitsinen bomber-jakku oli juuri sitä mitä kaipasin saadakseni olemassaolevia asioita toimimaan. Olen myös hullun innoissani näistä farkkushortseista, jotka ovat just sellainen lyhyt ja tiukahko, mutta käyttökelpoinen asia, jota paksujen sukkahousujen päälle olen kaivannut. (Lyhyt ja kapea hame tapaa kohota pitkin reisiäni tuolla noin koikkelehtiessani, mistä seuraa kylmä sekä tunne, että jaan liikaa informaatiota.)
Sukkahoususäärillä hillumisen mahdollistaa talveni pelastanut Kaunotar-tuotteen paksu villakangastakki.
Aloitin jo seuraavan projektin, nopeat ja kapeat hihat. Keskittymisen ylläpitoon tarvitsen koukuttavaa katsottavaa, Patentin vinkkaama United States of Tara vaikuttaa eka jaksojen perusteella siltä, ja persoonallisuushäiriöstä kärsivää perheenäitiä esittävä Toni Collette on paitsi ihana, myös loistava näyttelijä. John Corbettkin on tossa yhtä symppis kuin aikoinaan Villissä Pohjolassa, melkein pystyin unohtamaan Sinkkuelämän jäkä jäkä -puusepän. Suosittelen väijymistä ainakin Weedsistä pitäneille.
Viimeaikaisista leffakokemuksista muuten Vicky Christina Barcelona jätti todella kylmäksi, kostoksi lainasin taas kerran kirjastosta Manhattanin, Annie Hallin ja vielä Hannahin sisarineen. Benjamin Button on niin hirveää sentimentaalista, tekonostalgista, forrestgumpimaista sontaa, että kesken jäi.
Sen sijaan myös Oscar-ehdokkaana oleva Slumdog Millionaire saattaa olla vuoden elokuva, tai ainakin Danny Boylen paras sitten Trainspottingin. Soundtrack on loistava, kuten tästä Rahmanin ja M.I.A:n esityksestä huomaamme:
