(swim)suit issues

Kesä on jatkunut kohdallani (ihanan) kiireisenä - olen lähinnä kirjoittanut, kuvausjärjestellyt ja kierrellyt kaupunkia. Tuntuu, että nyt eletään parasta Helsinki-kesää naismuistiin. Suuri kiitos siitä kuuluu aktiivisille ihmisille, jotka ovat luoneet kaupunkiin ihan uudentuntuista elämää - hyvänä esimerkkinä vaikkapa Kalasataman Konttiaukio graffitiaitoineen, Ihana-kahviloineen, keikkoineen ja konttigallerioineen. We are Helsinki -lehdessä on mun juttu aiheesta, tehkää hyvin, lukekaa ja käykää väijymässä vähintään Tuntemattomien kontin seuraava näyttely! 

Tyyliblogini on nyt neljä vuotta vanha. "Tyylissäni" ei kylläkään tapahdu hirveästi, olen keskittynyt mahdollisimman viileänä pysymiseen - siis väljiä, luonnonkuituisia vaatteita väljien, luonnonkuituisten vaatteiden seurassa. Tavoilleni uskollisena olen tehnyt hankintoja alennusmyynneistä, viimeksi hiukan pronssinhohtoisen, ryppyiseksi käsitellyn silkkisen t-paidan yhdeltä kotimaisista lemppareistani, Gilles et Dadalta. Heidän Albertinkadun liikkeessään tulee aina hyvä mieli, jo pelkästä estetiikasta, palvelusta puhumattakaan. Suosikaa rakkaat ihmiset näitä paikallisia ihanuuksia! Väijykää edes heidän blogiaan.

En ihan mahtunut kokonaan näihin "tunnelmallisen utuisiin" kuviin. (Oli ilta, unohdin laittaa valot muualle kuin eteiseen.) Iso sormus on Weekdaylta, haarukkasormus vanha tuttu Lauraselta, koko kesän luottohousut Ril'siltä, ilme antaa ymmärtää, että jonkunlainen loma alkaisi freelancerillekin olla paikallaan...

Ennen lomalle lennähtämistä vietetään Flow-viikonloppu. Diesel Garagessa soittaa kasapäin bloggareita ja uskottavia muotihenkilöitä - esim. Daniel Palillo, Minttu Vesala, Samu-Jussi Koski, Maria Veitola - ja mää. Perjantai-iltana klo 22-24 Harri "Håkan Tyg" Kangas ja minä tanssitamme kansaa teemalla Grrrls rule! Tulkaa moikkaamaan!

Helteisen heinäkuisen perjantain kunniaksi todistusaineistoa siitä, miten sujuvasti minulla on ollut tyyli ja lava hallussa jo 27 (KAKSIKYMMENTÄSEITSEMÄN, voi apua) vuotta sitten. Yhtyeeni After Sisters ensimmäisellä tai toisella - eli viimeisellä - keikallaan keväällä 1984. Mikin varressa minä, rumpalina pääasiallinen säveltäjämme ja sanoittajamme, ystäväni A. ja kosketinsoittajana ystäväni J. Pyydän kiinnittämään erityishuomiota strategisesti aseteltuihin huiveihin - minun vyötärölläni ja J:n polven ympärillä.

Yhtye sai alkunsa, kun kyllästyimme A:n kanssa leikkimään Hanoi Rocksin Up Around the Bend -videota - minä oli Mike, A tietenkin Andy McCoy. Muistan elävästi, miten tulimme metsästä hiihtelemästä, riisuimme märät toppahousut ja sävelsimme, sanoitimme ja sovitimme ensimmäiset biisimme, mm. melko vahvoja Dingo- ja Varietee-kauden Yö-vaikutteita sisältäneen "Kurkiauran". Se meni näin: "Kurkiauran nään/lentävään". Soitimme molemmat poikkihuilua (silloin kun emme karanneet opettajaltamme), joten teoksen live-esitys sisälsi minuutin kestävän, kaksi säveltä (ja trillin) sisältävän huilusoolon.

A. kävi lisäksi rumputunneilla. Vaikka lähipiirimme kannusti harrastuksiamme ja haaveitamme, ilman tiettyä kärsimystä emme selvinneet: A:n vanhemmat eivät suostuneet ostamaan koko rumpusettiä ihan heti, vaan treenasimme pitkään tai ainakin pari viikkoa virvelirummusta ja ponikirjasta koostuneella lyömäsoittimella. J. soitti pianoa, sähköurkuun hän pääsi käsiksi vain esiintyessämme.

Hyvin horjuvan aasinsillan kautta tällä kaikella on jotakin tekemistä tämän hetken suomalaisen lempibändini Siinain ja heidän tuoreen, loistokkaan Olympic Games -surina-albuminsa kanssa. (Linkkien takana Nuorgamin ja Hesarin arviot.) Esimerkiksi se, että Siinain jäsenet taisivat syntyä suunnilleen After Sisters -yhtyeen kulta-aikoina, ja rokkibändien lisäksi me leikimme usein olympialaisia.

Ihanaa viikonloppua!

Suosiota niittänyt sarja asiasisällöttömiä Photo Booth -omakuvien postauksia jatkuu...

Olen onnistunut (ilmeisesti suurempia ongelmiani vältelläkseni) kehittämään taas vaihteeksi keskiraskaan ulkonäkökompleksin. Konkreettisia syitäkin löytyy, kuten "jostain kumman syystä" vatsa-reisi-alueelle "ilmestyneet" takautuvat joulukilot (noin vuosilta 2006-2013) ja lurpsahtanut pärstävärkki - pääsin melko korkeaan ikään ilman ryppyjä, nyt ne ovat tulleet jäädäkseen, with a vengeance.

Koska ainainen valitus ja kriiseily ei ole yhtään hauskaa (anteeksi, ystävät!), päätin oppia rakastamaan itseäni JUURI TÄLLAISENA. Parhaitenhan se onnistuu asettumalla meikittä* ja alupaitasillaan läppärin kameran eteen vääntelemään naamaansa. Kai asiat voisivat olla huonomminkin. (Varsinkin, kun Mikko lupasi hoitaa mulle kunnon "pottaotsis-takatukka"-yhdistelmän. Haluan näyttää Ramones-meets-Wayne Gretzkyltä!) 

*Huijasin vähän, oikeasti olen sutinut kasvoilleni Lierac-merkkistä, ehkä sävyttäväksi kosteusvoiteeksi luokiteltavaa ihmeainetta: Soin de teint - crème lissante velours on "lainassa" Suvi-ystävältä, ja lupaan hankkia tätä litratolkulla itselleni, kunhan saan jälleenmyyjän selville. Suosittelen vakavasti kuiva-ja ongelmaihoisille, ensimmäinen kokeilemani meikkivoide, joka pysyy joustavana hyvinkin pitkän päivän, esim. 24 tuntia.

Voimauttavin viikonlopputerveisin!  

Ps. menkää yöpyöräilemään! (mäkin tulisin, mutta on pyörä rikki... Taidan sensijaan paistaa lettuja ja katsella Twin Peaksia.) 

Stailasinpa tuossa hiljattain elämäni ensimmäisen kerran virallisesti. Yhden tv-mainoksen vaan (niin, niin, "Me, the 13th Duke of Wymbourne, with my reputation, what were they thinking?")... Kutsun itseäni nykyään tietenkin "kuuluisan kuvausjärjestelijän" ohella "tottuneeksi casting directoriksi":

Mainokseen tarvittiin esiintymään tottuneita ja helevetin hyvännäköisiä "tavallisia ihmisiä" ammattimallien sijaan, joten käännyin törkeän kauniin ystäväpiirini puoleen. (Olen aina sanonut, että menestyksen salaisuus on hengailla itseään karismaattisemmassa seurassa, ja toivoa, että jotakin ihanuudesta tarttuisi omaan pirtaan.) Myös taitava meikkaaja Pentti löytyi ystäväpiiristä - hän on se maaginen mies, joka sai minut eräänä tammikuisena maanantai-aamuna muistuttamaan (kasvoiltani) ihmistä.

Tiina ja Jarno jaksoivat säteillä kuuman kesäpäivän studiolamppujen alla - karvavuorisissa jalkineissa! Vaatevalintani - mm. liehuva ja leijaileva syyskeijun silkkimekko Suvi Hänniseltä ja ihmeellinen hattu Kirsi Nisoselta - kelpasivat ilmeisesti onneksi myös asiakkaan edustajalle, toivon mukaan palataan asiaan tarkemmilla kuvilla ja filmillä syssymmällä!

Kuvausten todellinen stara oli kuitenkin bengalinkissa nimeltä Haltia. (Kuinka ollakaan, samaa sisarusparvea kuin viime kesänä Berliinissä hoitamani Raro ja Leeloo!)

Kiitos vielä kerran kaikille asianosaisille! Näitä tahdon tehdä toistekin.

Päivitin jonain viime päivistä Facebook-statukseeni "LIIKAA KAIKKEE". Positiivisesti ajatteleva ystävä epäili minun tarkoittavan "miehiä, rahaa, vaatteita". Valitettavasti lähemmäksi totuutta osui tamperelaisystävättären arvaus "urpoja, varpaita, huolia!".

Mut on täs kaikkee kivaa ja kaunistakin sattunut. Keskiviikkona esimerkiksi kävimme Mikon kanssa väijymässä i-h-a-n-a-a Jaakko Eino Kalevia kotonaan. (Ihan "työasioissa". IHAN KOHTA tai elokuussa kerrotaan lisää!)

Sitten näin kotimaisen lempibändini The Duplon! tiukempana kuin koskaan. (Haluan tähän väliin huomauttaa, että MINUN ääntäni on sämplätty heidän ensilevylleen kuumana hippikesänä 1999. Lausun siinä tekoranskalaisella aksentilla, että "I want my massage." My 15 minutes of fame.)

Duplo-yleisökin on edelleen maailman siistein - ja pitkälti sama kuin viime vuosituhannella. Maria ja Mikko K. näyttävät esimerkkiä, miten ollaan.

Basson lehtijulkkareissa minulle esiteltiin Bang-Shang-a-Lang! -dj-possemme ensimmäinen vauva! (Toisestakin vauvelista oli puhetta, se kulkee nyt työnimellä "muumimuki". Palataan asiaan viiden vuoden päästä.)

Daniel Palillon olemus tuttuun tapaansa vähintäänkin inspiroi.

Paikalla hengaili myös kolme tämän kaupungin ehdotonta suosikkihenkilöäni.

Ikuisesta lemppari-Akista puhumattakaan.

Oma "tyyli" on jäänyt näissä hulinoissa hiukan sivuseikaksi. Käydessäni oikeassa kodissani tutkailemassa vesivahinkoremontin edistymistä (ja hakemassa vanhat postit, kiitos vaan näin jälkikäteen kaikille kutsukorteista toukokuun muotitapahtumien vip-touhuihin!) kuitenkin koin inspiraation: Remppamiehet olivat kantaneet vaatekomeron peiliovet (älkää kysykö) keittiöön. Muovilla verhottu olohuone loi sopivan outoa tunnelmaa.

Weekdayn Lost - Reward -yksisarvispaita pääsee jälleen muuhunkin kuin yöpaitakäyttöön, se on juuri sopivan kulahtanut. Jalassa kirppisbuutsit ja selluliitin vapautusrintaman nimissä Gilles & Dadan shortsit.

Ei tässä sit kai muuta kuin "naama turvoksissa kohti uusia seikkailuja", Nicon viitoittamalla linjalla. Hyvää ja toimeliasta alkuviikkoa teille kaikille!  

Lisää ihania aloituksia tälle viikolle: Sain osallistua Kaksitvån ja Helsinki 10:n järjestämälle aamiaiselle, johon otti osaa Helsingissä vierailevan virolaismuotibloggariryhmän lisäksi mm. Up with Kallio -projektin Anna ja Tiina, Hel Looks Weekendistä kanssani intoillut Liisa, Suomen parhaan muotiblogin Maria, aina hurmaava ja sosiaalinen valokuvaaja Mikko - ja mää. Maailmassa on siis selkeästi virhe, hyvä niin!

Osoituksena siitä, kuinka kuulun bloggarikerman kuohkeimpaan kastiin, unohdin säälittävän pokkarikamerani väliaikaiskotiini ja kuvasin kohta simahtavalla Nokialla. Koska olen myös hyvämuistinen ja älykäs verkostoituja, ilmoitan viehättävien tallinnalais- ja tarttolaisbloggareiden nimet ja osoitteet "vähän myöhemmin". 

Kännykän kapasiteetin ylittymisestä huolimatta Helsinki 10:n ihmisten kattaman aamiaiskeitaan tunnelma toivottavasti välittyy. Tähän väliin on pakko lisätä kiitokset ja onnitteluterveiset viisivuotiaalle liikkeelle, joka on niin paljon enemmän kuin "kaupallinen tila". Nuorison lisäksi vanhemmat ja vajaakuntoisemmatkin kaupunkilaiset tarvitsevat tiloja olla, hengittää, katsoa kaunista, imeä vaikutteita - ja hipeltää ihanuuksia.

Holly Golightly -laina kuvaa omaa suhdettani Helsinki 10:een:  "You know those days when you get the mean reds?(...) The blues are because you're getting fat and maybe it's been raining too long, you're just sad that's all. The mean reds are horrible. Suddenly you're afraid and you don't know what you're afraid of. Do you ever get that feeling? (...)Well, when I get it the only thing that does any good is to jump in a cab and go to Tiffany's. Calms me down right away. The quietness and the proud look of it; nothing very bad could happen to you there. If I could find a real-life place that'd make me feel like Tiffany's, then - then I'd buy some furniture and give the cat a name! " 

Liisa, JC de Castelbajacin norsumekko, mimosa.

Nuoremmat herrasmiehet tekevät Tallinlooksia, varttuneempi vaikuttaa tiedätte-jo-missä-liikkeessä.

Kaksitvån Piia + Bloody Mary = Cheers darling!

Mun suosikki-Marian vieressä poseeraava bloggari on mm. kartoittanut Viron parhaat second hand -ja vintagekaupat, myös maaseudun aarteet. Palataan niihin toiste.

Loppupäivän (ennen iltapäiväskumppaa erään toisen suosikkiliikkeeni juhlissa...) ajattelin kuunnella vaan Lazer guided melodiesia, koska kevät.

Keväisiä voimautumis- ja oman kroppansa hyväksymis -terveisiä vaan teille kaikille täältä Kampista! (Josta tosin emigroidun kuukaudeksi Kurviin, I had a lil accident...)

Jos ihmisellä on laaja, mutta etu-takasuunnassa litteä lantionseutu, sitä kuuluu korostaa. Rick Owens tekee sen tykeimmin.

Akille tuli mieleen väljän paitapuseron (silkkiä, kirppis), melkein edvardiaanisen alushameen näköisesti "dishevelled" silkki-puuvilla-hameen ja ruskeiden pyöreäkärkisten kesäbootsieni yhdistelmästä tv-sarja, joka kertoi brittiläisistä rangaistussiirtolan naisvangeista Australiassa. Paljon siistimpi referenssi alkavalle kesäkaudelle kuin väsähtäneet villilänsiviritelmät, IMHO.

Taisin tehdä viime vuonna kaksi elämäni parasta vaateostosta. Rickin hame löytyi Outnetistä ainakin 70 % alennuksella, huippukuntoinen 90-luvun Chanel-jakku tosiaankin friedrichshainilaisen Trash-Schick -vintagekaupan rekiltä hintaan 43 euroa. Toinen tekee perfetton perseen, toinen muokkaa hartialinjasta täydellisen, mitä muuta ihminen tarvii. Villakankainen aikuisten jakku on sitäpaitsi vähäeleisine ympyräniittikoristeineen tougher than leather, tai ainakin sata kertaa kiinnostavampi (tai vähemän "yritän olla Nuori") valinta meikämammalle.

Siitä lähtien, kun hiukseni muuttuivat mummilta perityn punertavanruskeiksi, olen leikkinyt hiljaa mielessäni, että tämä Saint Etiennen biisi kertoo juuri minusta. Elämäni tärkeimpien bändien top vitoseen helposti sujahtava yhtye soittaa Korjaamolla viikon päästä, onneni tuntuu juuri nyt melko täydeltä.

Kaksi otosta yhdestä kevään lapsesta.

1977, kuva yksityisalbumista

2011, kuva Helsingin Sanomain Kuukausiliitteesta. (Kuva Perttu Saksa, tyyli Suvi Poutiainen, juttu - ja itseasiassa lopullinen asuvalinta - Liisa Jokinen)

Vuodet vierii, pärstävärkki pysyy. 

(Ajattelin ensin laittaa Velvet Undergroundilta sen "you're over the hill right now, and you're looking for love", mutta ollaan nyt juhlan kunniaksi tsemppihenkisiä, pää pystyssä.)

 Vakituiset kolme lukijaani lienevät huomanneet, että pidän niinkutsutun elämäni ja arkeni tästä blogista kaukana - lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että itsestäni on vaivaannuttavaa lukea jonkun tuntemattoman henkilön tilitystä ihmissuhteista tai työstä, saati ihailla heidän vaiheikasta seuraelämäänsä, kun haluaisin vain nähdä, millainen mekko niillä on tänään tai mitä ne ajattelivat ensikauden Pradasta. (Tiedostan olevani lukutaipumuksineni kovin yksin, eikä siinä mitään. Chacun à son goût jnpp.) Oma arkenihan on sitä, että taon sylitietokoneeni näppäimistöä pukeutuneena pitkiin kalsareihin ja vielä pidempiin villasukkiin. Iltaisin luen jotain vanhaa kirjaa ja syön ehkä vähän pähkinää (ja toivon että kunpa joku odottaisi minua jossakin).

Tänään oli kuitenkin niin tapahtumien täytteinen päivä, että otan askeleen kohti trendikästä lifestylebloggausta.

Taottuani työpäivän verran tietokoneeni näppäimistöä kävin suihkussa ja aiheutin laajahkon vesivahingon. Huoltomies oli mukava, ja tulipahan pestyä lattiat.

Saatuani kerättyä koko omaisuuteni kuivumaan sängyn päälle, meikkasin omituisen paljon (myös pinkkiä huulipunaa!) ja lähdin juhlistamaan Kirsi Nisosen ja Bob Helsingin ylioppilaslakettia.

Päätin ryhtyä naiseksi, joka ei raahaa turhia laukkuja, ja sulloin bleiserin taskuun ihan liian ison "kiinalaiskukkaron", semmoisen, joka löytyy joka pikkutytöltä. Siellä oli mm. rahaa 95 senttiä, se pinkki huulipuna ja elinluovutuskortti. Systeemiä pitää vielä jatkokehitellä.

Verkostoiduin hullun lailla, ja pohjustin pikaista muuttoani Tallinnaan (mitä olen suunnitellut keväästä 2003).

Sipsuttelin pitkässä kapeassa hameessa ja 12 sentin koroissa herkuttelemaan kausiruoalla - onneksi sain matkalla kuuman vinkin, mistä hankkia seuraava polkupyörä (en mä vielä sitä teille kerro). Tuli taas todistettua, että särki on hyvä kala.

Kotimatkalla metrossa pohdin, olisiko elämäni muodostunut erilaiseksi, jos olisin ajoissa oppinut kähertämään ripseni ja suoristamaan hiukseni.

Maanantaina edesmenneen Poly Styrenen elämäntuotanto on soinut päässä taukoamatta, syystä, ja onneksi.

(Päivän Asu: Jakku Jil Sander, hame Rick Owens, t-paita H&M, kengät AF Vandevorst, sormukset Laurase ja Indian Summer. Oli mulla sit tuolla ulkona vielä vintage-takkini - Irja Leimu for Pentik - ja joku huivi.)

Kuvassa tänään paha kummitäti. Paha kummitätihän on semmoinen, joka lahjoittaa kummityttärelleen kylläkin Hello Kitty -frisbeen ja Hello Kitty -hyppynarun, mutta pidättää Hello Kitty -jojon itsellään. Puolustuksena kerrottakoon, että aion harjoitella sillä pari tiukkaa trikkiä, ja opettaa ne kyseiselle ihmisentaimelle hänen synttäreillään ensi kuussa.

Lisäksi kummilapsi veljineen sai katupiirtelyyn sopivat väriliidut. Vanhempien poistuttua kuuloetäisyydeltä vihjasin, että kokeilkaa vaan muihinkin pintoihin. Koen nykyaikaisen kummiuden tärkeimmäksi velvollisuudeksi arvomaailmasta ja kulttuurikasvatuksesta huolehtimisen - street art ensin, the church of Monty Python vähän myöhemmin.

(Pahan tädin aka pääsiäisnoidan yllä trikoota ruotsalaisketjuista, Ashin mokkabuutsit ja Ril'sin silkkihousut. Arolan poncho lojuu vanhan matkalaukun päällä.)