Ystäväni Suvi intoili joskus alkukesästä, että eräs Joonas Saari lanseeraa pian oman mallistonsa sekä verkkokaupan, joka tulee olemaan täynnä "ihan just sun tyylistä kamaa". Suvi ei valehdellut, Acolyth avautui tällä viikolla, ja olen lievästi sanottuna hurmaantunut valikoimista, ts. haluan sieltä kaiken. Myös ja etenkin miesten mallistosta.
Lookbook-kuviin on yhdistelty Acolythin suunnittelijavalikoiman vaatteita ja asusteita. Pidän siitä, että merkkejä on melko vähän - kaikille ei ehkä löydy jotakin, mutta joillekin löytyy kaikkea.
Oma vaatekaappini on nykyään melko toimiva, enkä halua täyttää sitä ääriään myöden, mutta syksyksi ja talveksi etsin toimivia neule-ja muita puseroita - olen vähän kyllästynyt kerrostelemiseen, haluan asioita, jotka pärjäävät pelkiltään. Acolythin oma college-paita (ja t-paidat) kiinnostaa jännittävän pääntiensä takia. Minni f. Ronyan sivuleikkausten keventämää puseroa ihailin jo jossain helsinkiläisliikkeessä. R/H:n poronnahkatopatun paidan diskohaarniskaversioon ihastuin jo Erottajan My o Myssa, tämä villajersey-versio toimisi omassa käytössäni vielä paremmin ja jatkuvasti...
Suomalaisten lisäksi Acolythista löytyy mm. iiiiihanaa Back by Ann-Sofie Backia.
Helsingin keskustassa asuvana suuntaan edellen mieluummin ostos- , haaveilu- ja hipellysreissuni nk. kivijalkakauppoihin - tuntuu että viimeaikoina lempikauppani ovat ottaneet entistä enemmän entistä aikuisemmilta* tuntuvia suomalaissuunnittelijoiden luomuksia valikoimiinsa, ja niiden hinnat ovat yllättävänkin kilpailukykyisiä. Taidan kuitenkin käyttää Acolythin rekisteröityneille asiakkaille tarjoaman 10 % avajaisalennuksen ja suosittelen kauppaa erityisesti kaikille teille, jotka ette luontevasti pääse luuhaamaan väliä Eerikinkatu - Iso-Roba** viikottain.
* Aikuisuus on minun suustani pelkästään positiivinen mainesana.
** Vaatteiden lisäksi ihminen tarvitsee lämmikkeekseen lähinnä musiikkia, tällä kertaa The Rapturea. Stupido palvelee Iso-Roban lisäksi verkoitse.
Ps. Lempilähikauppani Helsinki 10 avaa piakkoin myös oman verkkokauppansa, onnea Muu Suomi!
Ihastelin aiemmin Jenni Alavan tulevan syksyn Arctic Sisters -neulemallistoa, jonka jokainen osa tuntuu edelleen kirkuvan nimeäni (näin pr-toimistolla vilauksen niistä ns. elävänä, yritin olla hipelöimättä pilalle). Samaa voisi sanoa Jennin "välimallistosta" Everyone. Suunnittelija kertoi malliston saaneen alkunsa hänen omista vaatetarpeistaan, ja siitä löytyvät juuri ne heti luottoystäviltä tuntuvat, mutta riittävän jänskät housut, parkat ja neulepaidat, joita ihminen välillä epätoivoisestikin etsii kaiken hörhellyksen ja päiväperhojen keskeltä. Nimenomaan ihminen, sillä mallisto on unisex. Vaatteet on valmistettu Suomessa kestämään aikaa jä käyttöä. Mm. puuvillamarkiisinen parka tuntui potentiaaliselta ikuiselta elämäntoverilta.
(Malli: Anna/Brand)
Everyonea myy Helsingin Iso-Roballa jotenkin ihanan iloisen oloinen uutta suunnittelua ja vintagea myyvä pikkukauppa Naked. Kävin ystäväni R:n kanssa lanseerausbileissä - jos nyt kolmen tunnin skumppa- ja mansikkapitoista luuhausta voi kutsua käväisyksi...
Palaamme varmaankin molemmat hankkimaan Everyone-housut ja läpikuultavan vaalean neuleen (merseroitua puuvillaa), jonka epäsymmetrisen helman voi kerätä tai jättää valumaan monella tapaa. Myös Nakedin käytettyjen pikkulaukkujen valikoima kiinnostaa, samoin suomalaiset korut - etenkään, kun niitä ei ole hinnalla pilattu.
Jatkoin tyylikkäässä seurassa iltaani uuteen ja pysyvään suosikkikapakkaani Shanghai Cowboy. Yksi huone, hyvä seura ja konstailematon meininki riittävät tekemään baarin, onneksi joku ravintoloitsijajengi muisti sen pitkästä aikaa Etelä-Helsingissäkin. (En ole ainoa instant-kotiutunut, lounastetaanko huomenna, rakas Stellagee?)Kiitos seurasta, mm. Mikko ja Ville!
*Jennin olemuksessa on jotain ihastuttavan Bowiemaista, ja Absolute Beginnersin kanta-hipsterit viihtyisivät varmasti hänen housuissaan, joten:
Juhlin tänä keväänä huomattavaa merkkipäivää. Näkökulmasta riippuen olen kaksi kertaa 18, tai melkein vanhempi kuin prinsessa Diana IKINÄ. On siis aika kääntää katseet kunnialliselle, hillityn tyylikkäälle ikäneidolle sopiviin arvokoruihin.
Simppeleiden hopeakorujen romanttisväritteinen henkilökohtaistaminen populaarikulttuurista lainatuilla kauniilla lausahduksilla tuntuu olevan Etsy- ja blogimaailman kuumimpia juttuja. Omakin kivisydämeni läikähtäisi iloa, jos joku tärkeä ihminen lahjoittaisi sormuksen, johon on kaiverrettu "Dorka". Vielä jos saisi oheen äänikortin nuoren Jörn Donnerin lausumana. (Kablamindustriesinsormus via Kingdom of Style). (Rakkaat ystävät, toi ei edes maksa paljoo!)
Näille molemmille tosin on tulossa kova kotimainen kilpailija: näin lempikaupassani Indian Summerissa ennakkovilauksen piiskateeman ja sormuksen yhteensulautumasta, kohta toivottavasti näette tekin.
Tahtoisin myös toukokuussa ilmestyvän Beastie Boysin uuden levyn, skeittilaudan ja olla yhtä siisti kuin Katharine Hepburn.
Odotellessa harjoittelen pystyssä pysymistä ja pomppimista ilman lautaa, soundtrackina Ill Communication -kasetti, jonka yksi "Lasse" unohti antiikkiseen ministereolaitteeseeni n. 13 vuotta sitten.
Rakastuin ensisilmäyksellä, kun The Fashioniston kuvat Robert Gellerin tulevan syksyn miesten mallistosta aukesivat blogi-readeriini. Ihania yhdistelmiä ylellistä ja toimivaa, koristeellista ja karua. Harmaan, ruskean, hopean ja pronssin eri sävyjen yhdistelmiä, koskettamaan kutsuvia kankaan ja neuleen pintoja puettuna yhtäaikaa rönsyilevästi ja rennosti. Menneen maailman väri- ja materiaalimaailmasta muistuttaessaankin siluetti pysyy skarppina, käyttökelpoisena, oman aikansa tuntuisena.
Gellerin näytös purkaa kova jätkä -kliseitä mustasta nahasta niittivöihin. Nahkatakki ei ole wannabe-kovis, kun sen yhdistää lököhousuihin tai eläväpintaiseen villaan, etenkään jos se on kauniin harmaa.
Olen kaihtanut hopeaniittejä, mutta mustat niittihanskatkin voivat toimia - etenkin kun ne yhdistää ruskean nahkavyön pronssisiin yksityiskohtiin. Pelkkä eripaksuisten ja -tuntuisten nahkalaatujen yhdistely tekee ihmeitä, ihaninta on sekoittaa ruskeaa, mustaa, harmaata, ja lisätä joukkoon paksua villaa ja hohtavia kankaita.
Malliston inspiraatiolähde on kuulemma Luchino Viscontin elokuvien maailma. Värityksessä tuntuukin toistuvan Venetsian ja belle époquen daamien suosimat raukeat sävyt, materiaalit taas sopisivat vaikka Tiikerikissan tanssisaleihin.
Näytösmallitkin ovat kauniit kuin nuori Alain Delon, tai nykyaikaisen suurkaupungin kaduille lennähtänyt aikuinen Tadzio.
Tästä kaikesta inspiroituneena aion etsiä oman ohuen ja kiiltävän pronssinkarvaisen huivini ja sovitella sitä harmaiden neuleiden, sinisten farkkujen, lämpöisten villahuppujen, harmaiden kenkien, lampaankarvaisen jakun ja kaiken mahdollisen ruskean nahkaisen seuraan.
Ensin kuitenkin keitän vähän lisää kahvia, nostan jalat perintöarkulle, annan auringon paistaa ja uppoudun pitkästä aikaa Giuseppe Tomasi di Lampedusan vallankumousten riepottelemaan Sisiliaan.
Tai katson noin 17. kerran Kuoleman Venetsiassa - kaikkien iloksi tekstitetty versio löytyy YouTubestakin! (Luettehan myös Thomas Mannin alkuperäispienoisromaanin, tehkää itsellenne niin hyvin!)
ps. Vaikka rakastan ylellisyyttä, rappioromantiikkaa, nahkavaatteita ja kaikenlaista ylenpalttisuutta, pillastun edelleen turkisten turhasta käytöstä. Kuten jo facebook-ryhmälleni avauduin, suorastaan inhoan ensi syksyn Alexander Wangin mallistoa - pelkkien näytöskuvien perusteella. Turkiksilla päällystetyillä aurinkolaseilla ei yksinkertaisesti ole mitään virkaa maailmassa, eikä turkiskerrosten yhdistäminen paljaisiin sääriin ja sandaalivarpaisiin ole rohkean dekadenttia vaan pöljää. No, nykymuodin kultapojun onneksi taidan jäädä mielipiteineni aika yksin...
Carin Westerin naistenmallisto onnistuu jälleen kerran kiteyttämään sen, miten haluan lähitulevaisuudessa pukeutua. Pidän Westerin tavasta tehdä riittävän jännittäviä perusvaatteita ja säilyttää mallistoissa onnistuneita oivalluksia - esimerkiksi alaspäin kapenevat, ylhäältä rennot Karina-housut. Westerin omassa verkkokaupassa kannattaakin aina koluta vintage-puoli eli edellisiä kausia noin puoleen hintaan myyvä osasto! Toisaalta mallistoissa on aina jotakin riittävän edgyä ja ennenkaikkea hauskaa. Carin Wester -ihminen ei ota tyyliään liian vakavasti. (Kuten myös CW homme osoittaa.)
Viime kevään ja talven mallistoissa Wester teki jostain syystä Acnet, eli valitsi aiempien luonnon-tai muuntokuitujen tilalle karmeaa 100% polyesteriä tai tuhteja akryylimiksejä. Onneksi tämä kevät-kesä vaikuttaa materiaalien puolesta paluulta parempaan, viileän valuvaan ohueen viskoosiin, rentoon puuvillaan, jopa silkkiin.
Kuten totesin aiemminkin, olen riemuissani hameiden "uusista" mitoista ja linjoista, sekä siitä, miten ruotsalaisetkin tarjoavat ihmiselle selkeitä vaatekappaleita 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ahdistavimman muotikliseen, "tunikan" tai muun trikoorievun ja kalsareiden yhdistelyn sijaan. Ihan yhtä hyvältä tuntui muuten 90-luvunkin lopussa alkaa käyttää polven alle jäävää kynähametta ylipitkän minihamekauden jälkeen... Täti neuvookin kaikkia rohkeasti kokeilemaan eripituisia helmoja, eivät ne sääret katoa minnekään, vaikkeivät näkyisikään joka päivä puoleen reiteen saakka.
Toisaalta, mikäpä minä olen sanomaan muiden jumittamisesta saati pitkästyttävästä jalanvilauttelusta hiihdeltyäni puolen talven kekkerit ah niin aistikkaissa nahkashortseissa... Westerin viskoosi-cupro-satiiniset väljät shortsit voisivat olla lämpimän kauden korvaava valinta, nimenomaan bleiserin kanssa.
Rakastan kokoelman sävyjä, kermasta ukkosensiniseen. Onneksi niitä löytyy jo vaatekaapista - samoin kuin leveälierinen hattu ja nilkkapituinen beige hame. Printit ovat parhaimmillaan epämääräisinä, ja keskenään yhdisteltyinä. Alan uskoa haluavani, miltei tarvitsevani ylisuuren clutchin - kerrankin minun näköiseni hippalaukku.
Etsin edelleen luotettavia avokkaita - jouduin sittenkin luopumaan aiemmista Acne-ihastuksista kapean lestin takia. Rakastan edelleen kiilaa, platformia ja tolppaa - ja joka paikkaan kävelevän on syytä rakastaakin. Kokemus on opettanut, että Westerin lesti sopii juuri mulle.
Nicole-avokkaissa on jotain ihastuttavan järkevää, nelkytlukulaista.
Jo tämän talven valikoimassa olleet Monroe-hämykiilat taas ovat niin perverssin törkeät klopsot, että ne saattavat olla minulle juuri ne oikeat. Nimenomaan liukuvärjättyinä.
Wester-kevääseen tutustumistani on varjostanut oikeastaan vain se, että päässäni soi taukoamatta "vill ha dig i mörkret hos mig, tiden den stannar när vi rör vid varann, ooooh jag lättar, jag flyger, jag svävar fram..." Usch. Aika kuunnella puhdistavaa Vaselinesia!
Valitin, ettei minulla ole laukkuja. Käyttökelpoisia ei juuri olekaan, mutta silti eteisen vaatepuu, jonka oksille muuton aikana latasin kassit, huivit, vyöt ja semmoiset ajatellen, että kyllä mää noi kohta käyn läpi, huojui aina ohi kävellessä. Nyt hyödynsin muista syistä kertyneen raivoenergian, heitin ne kaikkein risaisimmat pikkutyttölaukut mäjelle, laitoin osan haalimistani viime vuosikymmenten laukuista kirppikselle, ja loput asettelin puulle edes vähän fiksummin.
Nämä siellä roikkuvat:
Ainoa käyttämäni pikkulaukku*, mokkanahkaa. Äidin kirpputorilöytö, hihnan saa poiskin. Pelastanut monet illat. Ansaitsisi rinnalleen jonkun jälkimodernin pelin - ehkäpä sen Lumin syysmalliston superpelkistetyn... Haluaisin myös jonkun tosi, tosi pikkuisen, hihnan päässä roikkuvan laukun.
Perintökalut - mummoni oli nahkatilkkulaukkujen perään, toisen häneltä perimäni ja miltei loppuun käyttämäni siirsin käsitöiden säilytyskassiksi. Tälle ruskealle tuli paljon käyttöä kuluneena kesänä. Pikkuinen 70-luvun olkalaukku taas muistuttaa rakkaan edesmenneen kummitätini villistä nuoruudesta - ja omastanikin. Tätä en enää käytä, mutten ikinä voi heittää pois.
"Krokolaukku" viehättää taas kulmikkuudellaan ja anonyymiydellään, mulla oli 90-luvun lopulla ihan samanmoinen. Ruskeaa "koululaukkua" olen esitellyt täällä usein - ja joka kerta vannonut korjauttavani ihan kohta tuon hihnan. Ehkä jo tänä syksynä? Malli ja väri tuntuu joka syksy yhtä ajankohtaiselta.
Lumin XXL Super Market Bag on ollut ainutlaatuisen venymiskykynsä ansiosta tämän vuoden todellinen työmyyrä. Jottemme vallan kyllästyisi toisiimme, lepuutan sitä nyt jonkin aikaa.
Adax-merkkinen, ikäänkuin vahamaista nahkaa oleva kassi on ehkä näistä kaikista tärkein, siinä on sopiva annos tylyä funktionalismia materiaalin pehmentäessä vaikutelmaa. Tällä jaksaa kantaa mitä vaan. Ainoa miinus on vetoketjun puuttuminen - räntäsateita odotellessa voisin näiltäkin osin konsultoida suutaria.
* Osaako joku neuvoa, miten kermanvärisestä nahasta saa kulumat pois? Kokeilenko pyyhekumia, marseille-saippuaa, valjasrasvaa, vaiko Fairya? Ja haluaako joku puhdistuksen jälkeen söpöllä rimpsulla varustetun vintaaazsh-laukun itselleen?
Alkusyksyn paras traditio yökävelyjen ja naapurin omenoiden varastamisen jälkeen: The Verven ympärivuorokautinen kuuntelu.
Luulen löytäneeni (kenkä)kohtaloni, täksi kesäksi. Nimittäin nämä Hussein Chalayanin varrelliset sandaalit (pahoittelen pikkukuvia, mut nyt ei kerkee kikkailla, klikkailkaa te sensijaan isommaksi):
Toimistoon voisi kipsutella syssymmälläkin näissä avokkaissa, lesti, korko ja kärki näyttävät minun jalkaani TÄYDELLISILTÄ:
Elän toista viikkoa ihan väärillä vaatteilla pakatun matkalaukun turvin (ei, en ole islantilaisen tuhkan saartama, olenpahan vaan töissä). Asukuvia ei todellakaan ole lähiaikoina luvassa. Mikä pahinta, kaupoissakaan ei ole mitään haluttavaa. Yhden trikoopaidan ennätin Zaralta ostaa, ja palauttaa sen seuraavana päivänä: Molempien kainaloiden saumat olivat ratkenneet kahdesta kohtaa. "Välillä ne jättää näihin turhan pienet saumanvarat", sanoi myyjä. Ihan totta.
Vai onko vika sitenkin minussa: Kahdet lempikenkäni ovat suutarilla, mm. koronvaihdossa, ja uusi lempikoruni, Practical Prostituten Joukon rintaneulaluomuskin harveni hetkessä. Ennen kuvanottohetkeä tässä oli vielä sellainen vaaleanpunainen renkulakin. Nyt se sijainnee erään invavessan pytyssä. (Älkää kysykö.)
Kuvanottohetken jälkeen Patty Hearst -pinssikin on ehtinyt ottaa hatkat. Onneksi näihin koruihin sisältyy takuu, Jouko on luvannut näprätä puuttuvien hilujen tilalle uudet. Muutenkin liikkeen palvelu on vertaansa vailla. Vai missä muualla muka ostospussi sinetöidään Isabella Rossellini & David Lynch -tarralla?
Kultaiseen höyhenkaapuun verhoutuneet ylimaalliset oliot antavat myös uuden merkityksen käsitteelle seinäruusu - millaista olisikaan sulautua keskiaikaisen linnan gobeliinien koristamiin kiviseiniin näissä kirjailuissa...
Näen myös, että omassa elämässäni olisi tilaa, jos ei hoyhentakille niin ainakin slaavilaisen prinsessan viitalle.
