Olen koko kuluneen kevään näyttänyt luvalla sanoen aivan perseeltä hirveältä. Olen vältellyt kameraa, myös omaani, ja syyttänyt kiireistä matkalaukkuelämää, mutta syyt lienevät moninaisemmat. Varsinkin kun vähintään yhtä kiireiset Stellagee ja Aki onnistuvat aina näyttämään hiton hyvältä, myös kylmässä puistossa, kaikinpuolin kosteissa olosuhteissa.
Koska miltei kolme vuotta jatkunut tyylibloggailu onnistui jo kerran hälventämään elämänikäisen kamerakammoni ja tekemään minäkuvastani suopeamman, päätin ottaa härkää sarvista - tunkemalla ensi alkuun pallopääni ystävien kanssa samaan kuvaan.
Taannoisissa loistokkaissa kemuissa Dandy-kampaamossa Anna-Maria otti minusta ja Stellageestä kivan kuvan - raitapaitani alla olisi se kuuluisa kukkahaalari (ja kasvoillani meidän mummin ilme).
Kuluneella viikolla ennätin miltei asettua tyylibloggailun syvimmän ytimen ääreen, kuvaamaan päivän asua. Ainakin nämä viuhahdukset kameran edessä todistavat, että jäsenyyteni Facebookin "Leggings are my pants and I want to show my fat ass to everyone BOOYAKA!" -ryhmässä on oikeutettu.
(Feikki-ratsastushousut H&M, samoin osa nutuista, loput Zara ja Weekday, kengät Bronx tai Bianco, maagisesti yksisulkaiseksi jälleen muuttunut koru Youth vs Future, ystävän omistama taustataide Janne Räisänen)
Tärkeintä kuitenkin on, että Rakkauden kesän 2010 soundtrack à la (swim)suit issues on valmis! Vanha, ennalta-arvattava ja tosi ysäri (Belle&Sebastianista Burro Bantoniin) aivan kuten luojansakin! "When in doubt, play MORE Spiritualized!" ("Juunakselle" tiedoksi, on siellä räppiäkin.)
(Muu vaatetus lähinnä H&M. Kengät Carin Wester - korot vaan rohkeasti rospuuttokaduille jalkaan, tasapainoittelu saattaa jopa aiheuttaa reisilihaksen ilmestymisen jalkaan. Kuulemma.)
Suomalaisen Villa Nahin esikoislevy Origin on järkyttävästä ennakkohypetyksestä huolimatta vieläkin parempi kuin osasin Turku Modernin keikan perusteella unelmoida.
Terveisiä matkalaukusta. Näin voi käydä ihmiselle, joka koditonna kahden kaupungin väliä vaeltaa.
Siinä vaiheessa, kun kaikki pukeutumiskelpoinen on joko likaista tai tylsää, otetaan yöpaidaksi tarkoitettu viskoosihalatti, ja puretaan sen selkä.
Etumus solmitaan vyötäisille paljastamaan pitkä armeijanvärinen toppi, jota kutsuisin rickowensmaiseksi, ellen olisi määrännyt itselleni sakkorangaistusta jokaisesta turhaan lausutusta R.O:n nimestä.
Aina oppii. Tällä kertaa sellaista, että pokkarini valotusta voi kuin voikin säädellä. Yllä-ja allaolevassa on tosiaan eroja.
Kiitos muuten ihanille Youth vs. Future -tytöille: Tuiskussa ja tuulessa katkenneiden sulkien tilalle lähettämänne ovat entistäkin kauniimmat ja vaikuttavammat.
Kun täällä nyt on lähdetty tälle kuvataidevinkkilinjalle, käykää katsomassa Kiasman Adel Abidin -näyttely. Minä menen katsomaan pesukoneessa pyöriviä pyykkejä. Ja leikkaamaan otsatukan.
Tykkään tavasta, jolla Carin Westerin katalogikuvissa MINUN kenkäni on yhdistetty porkkanamallisiin housuihin. Kokeilin ideaa vanhoilla InWearin (muutamaa kokoa liian isoilla) villasekoitehousuilla, ja tykkäsin.
Paitana purettu silkkitrikoo ja H&M:n puuvillatoppi. Yritin kuvata haurasta paitaa läheltä, mutta ehkä tämäkin on niitä asioita, joiden hienouden ja herkkyyden näkee vain elävänä.
Juri toimii tässäkin. Dieselin väljä villakangasparka on osoittautunut huippulöydöksi. Se on vuoreton, mutta väljyyden ansiosta alle voi kasata villa- ja karvakerroksia. Tiivis villakangas pitää kosteuden loitolla, huppu kylmän. "This is my revolutionary costume..."
Enää tarvitaan soundtrackiksi vähän M.I.A:a, ja the time is right for fighting in the streets, boy.
(Dieselin villakangasparka, jonka hankin Gallant Clothesista, on kaikkine teknisine yksityiskohtineen, vedeltä ja tuulelta suojaavine tiiviine kankaineen yhtäaikaa lämmin ja kevyt. Loistohankinta juuri tälle talvelle.)
"With layering, sometimes the more the better. When you layer a lot of black you're like a walking Louise Nevelson sculpture, and that's pretty attractive."
(Takin alla mustina kerroksina Zaran merinovillatakki ja äidiltä peritty, vuonna 1995 hankittu sataprosenttinen silkkineulemekko. Jalassa Monkin leggingsit, läikikkään harmaat kuin marraskuun maisema, ja alaskäännetyt kirpputoribuutsit.)
Anna-Kaari puhui Olivian blogissaan talismaanikoruista. Oppilaani kysyi tällä viikolla, onko sulkakoru minun talismaanini, tuottaako se onnea. Sanoin tuntevani oloni aina hiukan paremmaksi tämä - tällä hetkellä yksisulkainen - koru kaulassa.
Haaveilen muistakin asusteen ja korujen ristisiitoksista. OVVN-liikkeessä näin I Know Why Non "matonkudemaisia" juttuja, yhden sai aseteltua olkapäille kuin kuvitteellisen kunniakompanjan arvomerkeiksi, toisessa oli riepua ja käsittelemättömiä sulkia...
Toisena päivänä toinen oppilaani kysyi, kuvittelenko voivani lentää, kun kannan sulkaa.
"Allowing yourself to be vulnerable is also one of the most attractive things you can do."
Tällä hetkellä tuntuu, että parasta pukeutumisinspiraatiota saan tuttavapiirini nuorilta miehiltä. Joitakin päiviä sitten kohtasin herra J:n, jonka olemus on täydellisen luonteva Rick Owens- tai Marjan Pejoskimainen urbaani soturi: valuvia linjoja, kiinnostavia kerroksia, eikä pätkääkää yliyrittämistä. Toinen tuttavani herra R. taas grunge-kerrostaa pitelemättömällä tavalla: Haaltuneen flanellin alle batiikkivärjätty, kukallinen tai leopardikuvioitu paita - ja jalkaan koko hässäkän skarppaavat kapeat, teräväkärkiset nahkakengät. Nuoriherra H. taas hallitsee kapean siluetin ja puvuntakin yhdistämisen TrainspottinginRentonilta lainattuun hiusmuotiin.
Mitenkäs tämä sitten aktualisoituu hyvin PITKÄN nuoruutensa keski- ja myöhäisvaihetta elävän ujon neiti-ihmisen habituksessa? No sillätavoin, että puin mesh-bodyn päälle myyränvärisen puuvillatopin ja roikkuvan neuleen. Jaloissa päivästä illasta riippuen satiinihousut tai batiikkileggingsit ja nahkahame. Väitän, että valokuvien ulkopuolella tää toimi aika kivasti...
(Kai sitäkin voi pitää skarppaamisena, kun kengistä kuluu TAAS kantalappu ja kulkuani säestää iloinen metallinaulan kilkatus? Youth vs. Future -korukin kärsii sulkasadosta, onneksi kiva Laura lupasi lähettää täydennystä...)
Maailmasta eivät ilmeisesti ihanat parivaljakot hetkeen lopu: Charlotte Gainsbourg ja Beck julkaisevat yhteislevynsä ihan kohta. Nauttikaa maistiaisista!
EDIT: Unohdin mainita, että löysin videonFall To Sorrow -blogista, kiitos Esa! And I first learned about the whole Charlotte/Beck business ages ago from Radio Helsinki's Nick Triani, so cheers to you, mate! I hope you're still reading...
Uusin lempipaitani on H&M:n raidallinen puuvillapaita. Se on liian iso, muistuttaa pyjamaa, ja tuo kirotun SÖPÖÖN olemukseeni kaivattua venäläisen rangaistussiirtolan asukin karismaa!
Asioilla on tapana parantua kerrostamalla. Zaran liivi toimii liikkuessani, mutten millään saa siitä järkeviä kuvia. Paitsi vessassa jumppaillessani.
Ostin joku aika sitten pliseeratun, ihonvärisen lurex-neulemekon kirpparilta. Haluaisin kerrostaa helmoja niinkuin Kamicha, mutta homma vaan ei mulla, mun vartalolla ja ennenkaikkea mielikuvituksella vaan niinku oikein lähde. Niinpä kulutin elämästäni minuutin leikkaamalla mekon helman irti. Nyt mulla on pliseerattu rinkula, jonka voi hätätilassa kietoa tiukaksi huiviksi, mutta jota voi ennenkaikkea roikottaa hämäävän dramaattisesti.
Valitettavasti suurin osa hartiahuivivirityksistä saa minut näyttämään... IKÄISELTÄNI. Tämä nude nuttu sen sijaan korostaa olkäpäitäni suorastaan veistoksellisiksi. Pehmoinen vaalea kullansävy onnistuu heleyttämään nuutunutta naamavärkkiäni. Vähän.
Ja hei! Oon löytänyt kivoja poikia - bloginpitäjinä. Fall to Sorrow -Esa oli mun kanssa samalla keikallakin. Echo BeachinJani on ihminen, jonka levyjä pläräsin puoli 90-lukua, VIHDOIN jäbä jakaa musamakuaan (suosittelen etenkin heille, jotka haluavat muutakin shoegazingia kuin My Bloody Valentinen Only Shallow'n sata kertaa putkeen). Paska sohva paljastaa, että nuorisossa on tulevaisuus - ja menneisyys, tyyppien linkeistä löytyi mm. The Year Punk Broke.
Ostaa pläjäytin taannoin Wunderin muutto-alesta Daniel Palillon viimekesäisen mekon. Se on tekijänsä linjalle tyypillisen ihanan hullu, ja siinä on vähän kaikkee: Annan mainitsemaa cut-outia, paljon valkoista aakeeta laakeeta pintaa, pesupussimateriaalista (eikun oikeesti!) tehtyjä rimpsuja... Päällimmäisen kangaskerroksen roikkumaan jätetyt leikkuu...jätteet voi solmia tai jättää roikkumaan - mulle tulee bondagemuistumia ja sukkanauhasäväreitä. Ylipäätään, se on mekko ja mä en ole kauhean hyvä mekkojen kanssa.
Mutta, olen päättänyt nauttia ristiriitaisuudestani, ja tästä kahelista mekosta! HEL-Looksissa samainen mekko edustaa lyhyemmän henkilön päällä. Mä käärin hihoja ja sidoin naruja summittaisesti.
Tämä vaatii kiinnostavampia jalkaratkaisuja, tai jotain miehekästä skarppaamaan, mut eiköhän tässä ajan kanssa keksitä!
En hätäile enkä selittele sen enempää, vaan ohjaan teidät jälleen kerran Lesley Arfinin pariin. Tällä kertaa aiheena se kuuluisa PUNK-attityydi.
Lainaan vaan ihan paria, täysillä kolahtanutta kohtaa.
"Without going into further explanation (punks don't feel the need to explain) I will say that "being embarrassed" is NOT PUNK.
Embarrassment is for the weak. Embarrassment is clearly stating "I care about what you think of me, even if you're a total stranger."
I won't lie and say I don't care what other people think of me, of course I do. If I didn't, I'd wear Juicy sweatsuits everyday because they're mad comfy. Fuck it I'd wear sweatpants. I don't because I care what people think. Mostly my friends, people who might offer me a job, and not to mention I like to feel good about myself--which happens to be punk."
(Lukekaa samalla vauhdilla Arfinin toinenkin artikkeli, "Things that are punk": "Being nice to people: Old ladies are scared of punks because they think we will steal your purse and crash your party, but that’s just an old punk wives tale. Real punks are bff’s with old people, dogs, fat kids from high school, children, and other kinds social underdogs. Remember Duncan from Some Kind of Wonderful? Like that.")
On myös punk kuunnella sitä musiikkia, mistä sattuu tykkäämään. MINUN ja rakkaan ystäväni L:n tykkäämisiä pääsee kuuntelemaan viikon päästä perjantaina, Hiutale-baariin (Annankatu, Helsinki) jymähtäneellä alkuillan Kosto!-klubilla! Tulkaapa sinne!
Vuoden pimein aika lähestyy - ihanaa! Voi kuunnella kaikkea raa'an kaunista musiikkia, niin kovalla, että sattuu. Voi ottaa pimeässä vessassa ihanan sävyttömiä omakuvia. Voi olla luvallisesti väsyneen ja ikäänkuin mystisen traagisen näköinen (vaikka oikeasti vituttaa vain haljennut piilolinssi).
Voi pukeutua yllättävän lämpimään sadepäivään ihan liian kevyesti. Seppo-Ljudmila lämmittää ja pitää vettä niin hyvin, että pärjään ohuilla kerroksilla ja satiinihousuilla.
Tykkään tällä hetkellä kerrostella sifonkia ja skarpimpia materiaaleja jotenkin vinksahtaneesti. Parasta esimerkkiä tähän antavat Queen Michelle ja Kamicha. Tässä versiossani puin H&M:n pehmeän paidan päälle All Saintsin silkkiliivin. Tykkään, että vanki/pyjamaiset raidat taittavat tästä liikaa nättiyttä. (Joka aina vaanii mua nurkan takana, uskokaa tai älkää!!!!)
Tykkään, että näytän hämärässä ehkä joltain jäbältä.
En enää juurikaan näyttäydy ulkomaailmassa ilman YVSF:n sulkakorua. Siinä saattaa olla jotain maagisia voimia?
Voi myös puntaroida aivan liian vakavahenkisesti kevyttä ajanvietettä, esimerkiksi bloggaamista. Aiemmassa keskustelussakin kävi varmasti ilmeiseksi, että haluan säilyttää itselläni tunteen siitä, että tämä blogi on ensisijaisesti juuri minun henkilökohtaisen mellastukseni aluetta. Haluan keskustelua, mutta haluan pitää sen jollakin tavalla omassa ohjauksessani. Pinnalta katsoen tämä on ristiriidassa blogiesittelyn "avautumiskutsun" kanssa - mutta minä ja (swim)suit issues nyt vaan satumme olemaan ristiriitaisia, ja nauttimaan ristiriitaisuuksista.
Koska kirjoitan myös työkseni ja elän muiden määrittelemien deadlinejen, aikataulujen, merkkimäärien ja sen sellaisten mukaan, (swim)suit issuesin olemuksen epämääräisyys ja sisällön määrittelemättömyys muuttuvat itselleni jatkuvasti tärkeämmiksi asioiksi. (Tämän takia päädyin sanomaan myös nej tack sinänsä varsin kiinnostavalle blogiyhteisöviritelmällekin.)
(Olen antanut viime aikoina myös joitakin haastatteluja bloggauksesta - ja tuntenut turhautuvani, kun asiat halutaan yksinkertaistaa äärimmilleen. Olen myös alkanut kyseenalaistaa, haluanko 'issuesille oikeastaan enempää lukijoita, onko mulla mitään sanottavaa näissä puitteissa isommille jengeille? Veikkaan, ettei.)
Saamani palautteen mukaan monia viehättää se, että täällä otetaan kantaa - Ihan kiva niin, mutta itse haluan mustavalkoisen mielipide-ainekirjoituksen sijaan yrittää valottaa omaa, ristiriitojen täyttämää tapaani kokea maailmaa, tässä tapauksessa muodin ja muun kulttuurisen toiminnan kautta. Olen allerginen julistamiselle - paitsi välillä. Olen allerginen ylitulkinnoille ja etenkin sille, että suuhuni kirjoitetaan jonkun toisen agendaa.
Mulle itselleni intertekstuaalisen median - jota bloggailun käsittääkseni pitäisi olla - hienoin puoli on se, miten eri kirjoittajat jatkavat eri aiheista omiin tulkintoihinsa. Täällä jatkan monesti jonkun innoittamana, mutta alkuperäisen aiheen vierestä - tietty mahdollisimman asianmukaisesti linkaten. Mielelläni näen 'issuesin herättämien ajatusten, raivon tai ärtymyksen purkauksia tyypit teidän omissa blogeissannekin! Tietty, täällähän olisi jo valmiina fiksua yleisöä jos jonkinlaiselle keskustelulle ja kannanotolle - mutta tämän median ominaisuuksiin kuuluu sekin, että jokaisen on itte ne omat yleisönsä hankittava.
...tai karkoitettava: Mulla on vahva tunne, että omien sanojeni sijaan täällä alkaa näkyä entistä enemmän vain Morrisseyn koottuja viisauksia (lähde: maailman hienoin Facebook-applikaatio). Tai sit noita Verve-lyriikoita, pelkässä A Northern Soulissakin riittäisi pureskeltavaa puoleksi talveksi:
"So... here we go...
A face in the crowd,
jump up then jump down,
baby.
Can you see through me?"
Kiskoin suosittujenläiskäleggingsien päälle Uffin euron päiviltä ostamani sifonkihameen - mekoksi. Olen monta kertaa pauhannut, ettei hameita, joiden vyötärö on istutettu ja ns. oikea, vaan VOI pukea mekoksi. No voipas sittenkin. Olin statement-päissäni leikannut hameen vekatun detaljin auki (it's deconstruction, darling), musta alushame kinnasi persuuksista ja vetoketju painoi kainaloa - mutta pidän tavattomasti harmahtavien printtien vuoropuhelusta/hillitystä kakofoniasta.Sulkakoru viimeisteli homman.
Perry Ellis -jakkuni on 30 vuotta vanha, ja edelleen riittävän tyrmäävä. Tiesin viettäväni iltaa ykkösiinsä tälläytyneiden mustaunivormuisten rock-bisnes-kottaraisten joukossa, joten epävärikylläinen grungeenpäinvetäminen oli luonnollinen ratkaisu. Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia Erilainen Nuoruus.
Seppo-Ljudmila vasta hedelmällisiä ristiriitoja aiheuttikin! Hiukseni elävät edelleen Patti Smithin elämää.
Tungin seuraamaan Joensuu 1685:n keikkaa Klubilla eturiviin, siitä osoituksena valokuvataidetta.
Seuralaisena viihtynyt Arvostettu Brittijournalistikin povasi bändille maailmanvalloitusta. (Toisaalta, sama hemmo kuvaili meikämammaa sanoilla "young and fresh", joten se siitä arvostelukyvystä.) Oli miten oli, jopa aivan liian lyhyt ja sähköjen katkaisusta kärsinyt keikka riitti nostamaan Joensuun omalle maailman täydellisimmät yhtyeet -listalle. Plus pojat näyttävät järkyttävän oikeilta.
Onnistuin bongaamaan vihdoin Tiitinkin, elävänä! Maljani on nyt täysi, ja voin loppuviikonlopuksi keskittyä syysnynnyilemään kaihoisan musiikin ääreen (ja muokkaamaan kirpputorilöydöistä kotitarve-Rick Owenseja, niistä lisää myöhemmin. Toivottavasti!)
