Toivon ja touhuntäyteinen maanantai x (ihana ilta-aurinko + kaikki tämänhetkiset päähänpinttymät sisältävä kesäunivormu) = kasapäin omakuvia edestä, takaa, sivulta ja läheltä.

Minulta kysyttiin hiljattain, eikö ole turhan hankalaa ja aikaavievää kelailla vaatteitaan ja tyyliään näin paljon. Yritin vastata jotain sensuuntaista, että päinvastoin se tekee elämän helpoksi. Oman tyylin löytymisen tarkoitus on antaa tukea ns. elämän haasteissa - harva asia tekee oloa niin epävarmaksi kuin vieras tunne omissa vaatteissaan.

Melko rehellisesti (ajankohtainen poliittinen ilmaus, non?) uskallan väittää, ettei mulla ole enää juuri päiviä, jolloin mulla ei olisi MITÄÄN päällepuettavaa. Joutohetkinä mietityt ja kuvatut yhdistelmät auttavat kiireen ja stressin iskiessä.

Huomaattehan, miten iisisti putousmaiseksi purettu paita istuu ihan normaaliin arkiasuun? Itse huomasin taas, ettei ihmisen ole pakko itkeä kukkamekon perään, kun sillä on aidot 90-luvun kukkahousut!!!

(Housut äidin vanhat, kengät Bianco, laukku Lumi Accessories, liivi Zara, paita itse purettu - ja sen serkkuja myynnissä blogikaupassani.)

Asiantyngästä jalkateriin: Muotilogeja tuntuu väijyvän tietty ihmisryhmä, joka kokee velvollisuudekseen päivitellä ääneen, miten bloggarit seisovat kuvissa jalkaterät sisään käännettyinä. Itsekin sain kommenteista osani.

Olen kaikessa hiljaisuudessa viime kuukaudet asettanut itselleni epäinhimillisen haasteen seistä jalkaterät kameraa kohti - ja pakko myöntää, hyvältähän se näyttää. Mutta: KUKAAN ei ole tullut kiittämään ja kehumaan. Niin että mites nyt suu pannaan, arvon muka-aina valppaat jalkateräkriitikot? Ettekö osaakaan tehdä ja esittää myönteisiä havaintoja, vai mitä tää peli on???

Tosin, muistakaamme ms. Parkerin kuolemattomat sanat: If you don't have anything nice to say - come sit by me.