Kuten kerroin, äidin ja isän vintiltä löytyi taidetätitelttojen lisäksi tällainen villaleninki. Muistelimme äidin kanssa tämän löytyneen jonkun osto-ja myyntiliikkeen nurkista (ei ehkä kuitenkaan legendaarisen Viinikan "Matti Taikoon"), hintana parikymmentä markkaa.

Vinoonleikattu helma, tukikankaat, kainaloiden "hikilaput", linjakas malli ja viimeistelyt viestivät 30-lukulaisen ompelijan jäljestä. Melko ihmeellistä on, että mekko istuu vantteran 173-senttisen olemukseni ylle kuin tehty - vaikka joku mämmikoura onkin leikannut jälkeenpäin helmaa ja ommellut jälkensä rumalla kirkkaansinisellä langalla.

Muistan käyttäneeni tätä kerran, soitin huilua yhdessä konsertissa. (Myönnän, että silloin leninki laskeutui aavistuksen suoralinjaisemmin vyötärön-lantion seudulta.) Tänä keväänä ajattelin (silitettyäni ensin mekon kunnolla!) vetää pitkän helman alle haalean beiget nupukkisaappaani - kunhan kadut taas kuivuvat. Sitä odotellessa luuhaan mekko päällä kotinurkissa ja kuuntelen Beatlesiä. Muistattehan Dickensin neiti Havishamin, joka ei koskaan riisunut morsiuspukuaan? Kai ihmisellä voisi olla huonompiakin tyyli-ikoneita.