Näin Peter Lindberghin dokumentin "Models: the Film" 1990-luvun alussa (veikkaan alkusyksyä -92). Muistan edelleen, miltä lumoutuminen tuntui. Siitä kotisoffalla vietetystä hetkestä alkoi vakava kiinnostukseni muotiin, valokuvaukseen, stailaukseen. Tajusin, miten juuri muodin kentällä on mahdollista viittailla kaikkeen mihin minäkin suhtauduin intohimoisesti (1920-60-lukujen tyylit, Pariisi, italialaiset elokuvat, vain pari mainitakseni).

Lindbergh oli erikoistunut aikansa häikäisevimpien supermallien kuvaamiseen - nämä olivat se joukko, joka ei noussut sängystä alle 10 000 dollarin.

Jo nuorelle minulle aikansa mallipyhimysten kauneus tuntui mahdottomalta saavuttaa - mutta en edes ajatellut, että pitäisi. Seuraava iso trendi, piskuisen Kate Mossin waif-joukot, taas vaikutti rimppakinttuisen teinin näkökulmasta helpommin lähestyttävältä, "mun jengiltä". Aivan samoin kuin 1960-luvun youthquake Jean Shrimpton ja Twiggy etunenässä tuntui aikalaisnuorista niin virkistävältä äärimmilleen idealisoitujen aiempien valokuvamallien jälkeen.

Minulle muotikuvaston hienous on juuri siinä, miten ei tarvitse valita: Voin nauttia yhtä paljon silkasta saavuttamattomasta kauneudesta, jonka äärimmäisen taitava malli ja valokuvaaja (apureineen) onnistuvat luomaan. Samaan aikaan voin rakastaa myös naturalistisempaa muotikuvastoa.

Mä en ole koskaan täysin hyväksynyt väitteitä, että mallit ja heidän laihuutensa, pituutensa yms. attribuutit olisivat "syyllisiä" naisten syömishäiriöihin, itsetunto-ongelmiin ja muuhun paskaan. Kun seuraa HUIPPUmuotia - oli se sitten Avedonia tai Corinne Dayta - oppii tajuamaan, että kyse on taiteenlajista, erityislahjakkaiden ja fyysisesti poikkeuksellisten ihmisten rakentamasta fiktiosta. (Toisaalta sitä voi verrata huippu-urheiluun, dopingia tai ei - eikai kukaan järjissään oleva penkkiurheilija saa alemmuuskompleksia Usain Boltin juoksustakaan.) Enemminkin muotikuvastoon perinpohajisesti tutustuminen vapauttaa - näkee, miten "friikkejä" monet mallit ovat, miten outous on kaunista. (Hassua tietysti on, että nykyään mallin uralle tahtovat väen vängällä ihan kaikki nätit likat.)

Minun näkökulmastani jo nuorena oli paljon ahdistavampi tv- ja elokuvamaailman vallitseva "sopivasti nätin", keskivertokauniin, NORMAALIN ideaali. Sen sijaan Linda Evangelista kanavoimassa Sophia Lorenia on jotain Ihan Muuta, ehkä pieni pala yliluonnollista?

Kannattaa etsiä käsiinsä koko dokumentti, jo pelkästään Tatjana "kulmakarva" Patitzin takia, ja sen kohtauksen, missä Naomi Campbell on Josephine Baker. C'est si bon. Myös dokumentin "klassisen rock-chic" -stailaus on taas hyvin ajankohtainen.

Erityislahjakkaiden ihmisten tekemä on tämäkin video, Annie laulaa Minttu Vesalan stailaamana Nina Merikallion kuvissa (videon ohjaaja Miikka Lommi) (kiitos linkistä Stellagee!)