VAROITUS: Pitkä! Mekkoonkin päästään vasta ihan loppupuolella tekstiä, sivistyssanoja (luultavasti väärin käytettyinä) vilahtelee, ja kaiken huipuksi "vanhempi muotibloggari" riekkuu ihan turhan monessa kuvassa, ilman hymyn häivää.

-------

Kuten tätä muistikirjaani selailleet ovat huomanneet, mun on mahdoton erottaa pukeutumista ja muuta (taide)maailmaa, nähdä vaatetta ilman miljoonaa kulttuurista ristiviitettä. (Tämä aiheuttaa mulle myös hahmotusvaikeuksia "muodikkaiden" asioiden suhteen - voi voi.)

Suhtautumiseeni on varmasti vaikuttanut paitsi teini-iässä aloittamani syvä sukellus 1960-luvun kulttuuriin, jolloin taidejengi, popparit, muotisuunnittelijat sun muut lyöttäytyivät tarkoituksella yksiin, myös 90-luvun brittimedian pakkomielteinen seuraaminen. Silloinhan muoti, taide ja musiikki (ja kirjallisuus, ja kaikki) olivat hurjassa nosteessa, ja (mun seuraama) media käsitteli niitä nimenomaan ristiin rastiin, ja vastoin päin.

Koska ilmeisesti olen elänyt jossain ihme kuplassa (ja elän edelleenkin mielelläni), kuvittelin, että jokainen postmoderni pukeutuja on samalla tavoin jatkuvasti tietoinen kommentoija valitessaan ne farkut, t-paidan ja bootsit. Parin vuoden tanakka "muotiblogien" seuraaminen on tosin näyttänyt, että ihan näin ei olekaan... Samoin kuvittelin kaikkien suunnittelijoiden olevan tietoisia taustoista, ja kommentoivan duuneillaan... vähän niinku KAIKKEA. Ilmeisen moni kuitenkin tyytyy tekemään kauniita asioita kauniille naisille - vaivautumatta ensin purkamaan edes sitä kauneuden käsitettä...

Kaikesta illuusioideni murenemisesta huolimatta, edelleen löydän hengenheimolaisia. Suomessa "minun maailmaani" ja itseäni kiehtovia asioita taitaa tällä hetkellä pukea (sic) vaatteiksi parhaiten paljon - ansaitusti - hehkuttamani Maria Jokela. Muodin huipulle kilvoitteleva nainen on opiskellut myös kirjallisuustiedettä, ja intertekstuaalinen, viittaileva tapa nähdä ja tehdä nyt vain on luonteva, hänellekin.

No niin, sitten se MEKKO. Olen - uskokaa tai älkää - etsinyt puolihuolimattomaan tyyliini jo kauan vaatetta, joka ylläni voisin paitsi diskoilla, myös ns. edustaa. Mulla on nimittäin vahva tunne siitä, että (lähi)tulevaisuuteni on täynnä tilaisuuksia, joihin ei ennätä hirveästi pynttäytyä, mutta joissa haluaa olla vaivattoman viksun (vihdoin toimiva suomennos termille effortlessly chic!) näköinen (lasi kädessä!). Mulla on toki jo vaikka mitä edustuskelpoista - kun materiaalit ovat ylellistä silkkiä ja samettia, housuilla ja paidoilla pääsee pitkälle. Silti, joskus sitä vaan haluaa olla cocktail-mekkoinen nainen.

 

Tietenkään unelmamekolleni ei riitä, että se on yksiselitteisen kaunis. Dead Birds & Lionheart -mekon hopeisella kirjailtu ihonvärinen silkkisekoitesifonki ja avara pääntie tuovat muistumia menneiden aikojen hienojen naisten harrastamista viettelyalusvaatteista - tarkoituksellisesti näkymään rakennettu simppeli alusmekko taas vie ajatukset Ms. Loveen, ja samalla 90-luvun androgyynähtäviin Calvin Klein -naisiin.

Aion toki pukea ihmemekkoani myös simppelin juhlavasti, mutta eka kerran yhdistelyn taka-ajatuksenani oli joku Corinne Dayn ottama The Face -lehden kuva back in the day. Niitä idioottien taholta heroin chiciksi leimattuja lojumiskuvia, missä joku Diorin kolttu oli yhdistetty Ziggy Stardustilta pöllittyihin satiinihousuihin. (Mun satiinibögät ihan rahalla H&M:ltä hankittu - ostin ensin mielenhäiriössä turhan kumiset keinonahkaleggarit, eli sattuu sitä paremmissakin piireissä.)

 

 (Päivän biisistä kiitos Bulldog Barissa soittaneelle Disco Mutantille - sitä oikeaa remixiä Sexual Harrassmentin alkuperäisestä ei tosin löydy kirveelläkään. Kiitos myös teille ihanille ihmisille, jotka live- ja nettikommenttienne perusteella luette (swim)suit issuesia OIKEISTA syistä - I love you (like a holocaust)!