En tiedä, onko kukaan muu huomannut, mutta olen aika pitkälti luopunut postaamasta "Nämä mun on pakko saada" -wish listejä. Toisaalta, tuntuu enenevissä määrin, että moni bloggaaja ei muuta postaakaan kuin kuvia tavarataivaista, vielä täyttymättömistä unelmista, seuraavista kengistä/mekosta/takista, jotka yksinkertaisesti on pakko saada. Tuntuu, ettei haluaminen pysähdy hetkeksikään: Kun saadaan hankittua se, mitä on viikon/puoli vuotta haikaillut, aletaan haikailla toisesta - pinnalta katsoen ihan samanlaisesta asiasta. Mä haluan pysytellä tuon karusellin ulkopuolella.

Toki mä haluan jatkuvasti vähän vaikka mitä, mutta en halua rakentaa edes muotiminääni jatkuvalle haikailulle. Mä en suostu ottamaan muotimaailman nokkimisjärjestyksessä pelkkää toiveikkaan kuluttajan roolia, enkä suostu masentumaan siitä, ettei mulla yksinkertaisesti ole nyt eikä ihan lähitulevaisuudessakaan varaa niihin Rickin siipisaappaisiin. (Tai Annin monirantuisiin nyörisaappaisiin. Voi luoja.)

En halua ajautua kehään, jossa "mun elämästä tulee täydellinen ensi kuun viidestoista, jolloin voin lunastaa ne wedget". Haluan tietenkin inspiroitua suunnittelijoiden, valokuvaajien, muotijournalistien ja stailistien näkemyksistä - mutta haluan pakottaa itseni luovuuteen, ilmaisemaan innottumistani niillä välineillä, jotka mulla jo on. En halua kasata liikaa odotuksia yhdelle rievulle, en halua elää sitku-elämää.

En halua bondata ihmisten kanssa sillä perusteella, että pidämme molemmat tietyn merkin tuotteista. En halua samastua labeleiden kautta, kuvitella olevani osa jotain brändiä.

En halua myöskään kantaa joidenkin lukijoiden tarjomaa anti-markkinatalous-jeesuksen kyseenalaista sädekehää. Haluan puhua muodin harrastamisesta ottamatta kantaa kuluttamiseen. Haluan käyttää vaatteita, jotka puhuvat minulle, kertomaan minun tarinoitani muille. Haluan olla muodin kentällä toimija, en shoppaaja. Tähän väliin haluan vetää henkeä, ja suositella Stellageen oivaltavaa postausta samahkosta aihepiiristä.

Haluan puhua tästä Preen-design-duon poolopaidasta. Hankin sen Seven NYC -liikkeestä syksyllä 2002. Ystäväni ja liikkeen ihana henkilökunta kannustivat, kun pyörähtelin peilien edessä. Harkitsin budjetilleni aivan liian kalliin trikooretaleen hankkimista noin kaksi minuuttia, luonnollisesti iloisessa nousuhiprakassa. Tanssin puserossa koko seuraavan yön, ja koko talven. Muutaman vuoden pusero on roikkunut taide-esineenä seinällä, mutta nyt se on jälleen aktiivikäytössä. H&M:n leggingsmäisen kapeat satiinihousut ovat sen luonnollinen pari hetkiin, jolloin haluan olla Modesty Blaise.   

Paita on simppeli, viskoosinen musta poolopaita, jonka toisesta hihasta lähtee laaja, tiheään pliseerattu siiveke yli rinnan. Paita istuu hartioilta ja pitin kroppaa napakasti, mikä pelastaa sen kaapumaisuudelta. Tunnen olevani siihen pukeutuneena hyvin erityinen, varmasti vielä tulevinakin vuosina.