Olen suunnitellut miltei koko blogihistoriani postausta, missä selittäisin, miksi tageistani löytyy terrorismi ja kaupunkisissit, miksi olen pakkomielteisen kiinnostunut Gudrun Ensslinistä myös tyylimielessä, ja miksi Hesarin jenkkilehdistöltä lainaama termi "flirttailla terrorismin kuvastolla" ärsyttää mua pohjattomasti, kun sillä leimatan vaikkapa MIAa. En kuitenkaan saa aikaiseksi edes puheenvuoroa siitä, miksi tunnen oloni paljon turvallisemmaksi graffitin peitttämässä Itä-Berliinissä kuin läpeensä buffatussa, stv-miesten kansoittamassa Keski-Helsingissä.

En edes jaksa aloittaa siitä, mitä yhteistä yllä mainituilla asioilla hämärässä mielessäni ylipäätään on keskenään. Sen sijaan julkaisen pari kuvaa itsestäni ylikansallisen firman olkatoppauksilla varustetussa yöpaidassa. Jalassani sentään uniikisti maalatut kengät, Aki Luomanpää for Weekday. Täytyy sanoa, että rakastan tätä kapeiden helmojen "uutta pituutta".

Kietouduin myös porvariston hillittyyn charmiin, eli mun Chaneliini. Huusin huonostikäyttäytyville ihmisille, että "Don't sit on my Chanel/ ne touche pas à ma Chanel"(tämän on PAKKO olla feminiini)! Ja tanssin kuin mustamakkara. Kansalaisaktiivisuutta ehkä sekin.

(Tähän kohtaa iso kiitos reaalimaailmaan siitä, että olette olemassa, rakkaat ystävät! Päivän laulun myötä lähtee terveisiä myös Tampereelle, tiedät kuka olet.)