Yritin kaivella hiuksistani TiGin Curls Rock -möhnällä esiin samanmoisia kiharoita, joita sieltä loihti hiukseni leikannut Jukka Tikkinen. Yllättäin en aivan onnistunut, mutta kyllä näistä harvinaisen paksun tuntuiset ja helposti harottavat tuli. Pidän!

Wc:n valossa hiusten (ja naaman) sävykin on vähän sinnepäin, mutta käytän nyt tämänkin tekosyyn ihmetelläkseni hassua, epäsymmetristä naamatauluani. Ylläolevassa kuvassa muistutan äitini siskoja, alla olen isänäitini ilmetty kopio. Sekä aivan samannäköinen kuin omissa taaperoiän kuvissani. Kehdosta hautaan, sama naama. Kai siitä on pikkuhiljaa alettava tykätä...

Tyyliblogin pitäminen on auttanut ainakin minua tähänastisen elämäni pituisen kamerapelon ja aikuisiän kestäneen rumuuskompleksin ylittämisessä. Suoraan edestä otetut omat kuvat ovat silti edelleen vaikeimpia itseni hyväksyä:

Vaikka pääsääntöisesti bloginpidosta ja oman lärvän julkituonnista on ollut minulle pelkkää iloa, sitä hiukan himmentävät - epäilemättä hyvää tarkoittavat - tuntemattomat asiantuntijat itse kunkin bloggarin kommenttilaatikoissa: "Mikset hymyile?" "Miksi keikistelet ja muikistelet?" "Onpa taas teennäinen ilme!"

Ilmeisesti joillekin on vaikea tajuta, että vaikkapa minun esteettiset valintani omien kuvienkin suhteen on tarkoitettu viestimään juuri MINUN kuvaani itsestäni, ei miellyttämään tuntematonta katsojaa, jonka kapean käsityksen mukaan joka kuvassa pitää irvistää hampaat vilkkuen kuin raivotautinen oranki. (Saman käsityksen kauniista ja iloisesta jakavat valitettavasti myös monet viikkolehtien kuvatoimittajat...)

Minulle onnistunut omakuvani on sellainen, jossa valo asettuu kauniisti kasvoille ja silmieni takana tuntuu tapahtuvan jotain. Suu voi olla kiinni, jos ihminen "smiles with her eyes" (copyright Tyra Banks). Koska kuvaan näin talvisin useimmiten kattovalon alla, silloin se pää vaan pitää kenottaa ylimieliseen asentoon, jotta niitä kuuluisia valoja ja varjoja muodostuisi likimain oikeaan paikkaan.

Joka tapauksessa, itselaukaisimella omien kasvojen kuvaaminen on vähintään yhtä terapeuttista ja HAUSKAA kuin Moldy Peachesin laulaminen kaanonissa, suosittelen molempia kaikille vaikkapa sen paljonpuhutun kaamosmasiksen selättämiseksi. (Jätän tällä kertaa rähjäämättä ihmisistä, joille voisi tehdä hyvää kokea OIKEITA psyykkeenongelmia, niin pakolliset vuodenaikaan liittyvät light-masentelut voisivat jäädä pienemmälle huomiolle... Hups.)