Anna-Kaari kirjoitti juuri kyllästymisestään katutyyliblogeihin. " Tuntuu, että niiden idea on vain esitellä mitä it-juttuja kenenkin kaapista löytyy ja kuinka "rennosti" tyypit ovat osanneet ne it-juttunsa päälleen pukea."

Sama vaivaa vähän itseänikin - jotenkin tuntuu siltä, että mitä enemmän "katutyyliä" (samoin kuin henkilökohtaisissa blogeissa "omaa tyyliä" - minä itse mukaanlukien) kuvataan, sitä samankaltaisimmiksi univormuiksi tyylit muuttuvat. Sen sijaan, että tyyliblogeista tulisi "Oi vau!" tai edes "Mitä helvettiä?" -elämys, niistä on muodostunut Hyväksytyn Näennäisrennon Eleganssin opetussivustoja: Jätä paita housunkauluksesta ulos juuri tämän verran, kääri (nopeasti tunnistettavan merkkibleiseirin) hihoja juuri näin, laita kenkätilaus Acnelle jo tänään...

Nostalgikkona kaipaan i-D-lehden vanhoja "straight-up" -juttusarjoja, joissa kuvattavia yhdisti paitsi ihailtava ja kieltämättä monesti matkimani pukeutumistyyli, myös se, että pukeutuminen oli (vain) osa laajempaa itseilmaisua - tai ainakin katsojasta tuntui siltä. Katumuotikaruselleissakin edelleen kiinnostavimmat pukeutujat omaan silmääni ovat usein muotialan (vanhoja) ammattilaisia, tai vaikka taiteilijoita, niitä jotka saattavat luoda trendejä mutteivät näytä välittävän niistä. 

Sama kyllästyminen omalla kohdallani koskee muutenkin muoti- tai tyyliblogeja. Olen miettinyt sitäkin, onko koko media sinänsä paradoksi - ne, joiden tyyliä mieluiten seuraisi, eivät bloggaa, ja ne, jotka bloggaavat (minä itse mukaanlukien) eivät ole kauhean kiinnostavia pukeutujia. 

Mutta, aina on ilahduttavia poikkeuksia! New York Timesille katutyylejä kauan kuvannut, kahdeksankymppinen Bill Cunningham on sellainen. Hänestä tehty dokumentti saa pian ensi-iltansa. Bill on ensimmäisiä, joiden mielestä todellinen muotishow löytyy kaduilta. Hän on kuvannut eksentrikkoja, tunnettuja ja vähemmän, ja löytää heitä edelleen. 

Toivon pääseväni näkemään elokuvan kokonaisuudessaan. Kuten yksi haastateltavista trailerilla sanoo: "The point is, fashion is the armour to survive everyday life".

Kehunpa vielä loppuun muutaman omista kotimaisista blogisuosikeistani, joiden sisällöstä jaksan vuosi toisensa jälkeen ilahtua.

Pintaa - Etenkin Mikon oma tyyli, jota ei tarvitse kirjoittaa auki, jotta se inspiroisi. Joskus (peilin kautta otettu) kuva riittää.

The door in my wardrobe - Kamichan rohkeus ja kokeilunhalu herättävät ihastusta, eikä tyylissä ole mitään väkisin tehdyn makua. Hyvä esimerkki siitä, että muodin voi ottaa "tosissaan" olematta tosikko. Tätä mun mielestä on muoti itseilmaisun välineenä.

Hel-Looks - Kyllä vaan! Liisan ja Sampon kuvaamien ihmisten heterogeenisyys, alakulttuurinuorista taidemummoihin ja kaikkea siltä väliltä, ilahduttaa. Ihmiset näyttävät itseltään, mitä se itse ikinä onkaan. Joskus jotkut mäkättivät, että "hel-looks-tyyliset nuoret" ovat vain toistensa kopioita, samalla tavalla erilaisia. Alakulttuuritätinä sanoisin, että jos ei ole nuorena yrittänyt olla tosi erilainen just samalla lailla kuin "muukin meidän jengi (jengin koko mitä vaan kahdesta yksilöstä äärettömään)", ei ole elänyt.

Kertokaahan, rakkaat lukijat, mistä tyyliblogeista itse inspiroidutte, ja miksi?