Olen viimeaikoina vaihteeksi piehtaroinut - ilmeisesti tähdellisemmän tekemisen puutteessa - mm. ikä- ja ulkonäkökriiseissä. Sitä kun kuitenkin on 35-vuotias - ja kuten eräs valpas kriitikko juuri katsoi minulle parhaaksi ilmoittaa, näyttää vähintäänkin siltä - mutta elämä on... mitä on.

Koska olen kantapään kautta kuitenkin oppinut, että ns.light-masennusta ei kannata ruokkia itsesäälillä (ellei ehdoin tahdoin halua itselleen oikeita ongelmia), olen koettanut unohtaa harminaiheet ja nähdä elämän hyviä puolia. Ystäviä ja sen sellaisia. Helpoiten tässä onnistuu, kun pukeutuu yksisarvis-yöpaitaan, laittaa jalkaan miltei liian kiikkerät korot ja lähtee tanssimaan.

Seuraavatkin päivät voi hyvin kuljeskella samassa trikoossa, Lee Hazlewoodin oodia ikääntymiselle lauleskellen:

"Let those 'I-don't-care-days' begin, I'm tired of holdin' my stomach in...


Bring me water short and scotch tall, a big long black cigar that ain't all...


Hang me a hammock between two big trees. Leave me alone, damned! Let me do as I please.
For my autumn's done come, m
y autumn's done come
..." 

(Lyocellinen nuttu Weekdaysta, turvalliset satiinipillit H&M, puuvillapaitajakku Ann Demeulemeester, kengät Hussein Chalayan)

Kengistä puheenollen, jokainen lähimarketkin tuntuu olevan pullollaan kaikkea muuta kosmetiikkaa, mutta jalka- ja kenkätalkkia pitää hakea Stockalta (!) saakka. Tarkoittaako tämä siis sitä, että nykynainen juoksentelee tuolla tarkoin vahattuna, kynnet ja hiukset moitteettomassa ojossa, tasaisen pullo-oranssin ruskeana, mutta varpaat tuoksahtaen hiertävissä kengissä? I guess I just wasn't made for these times...