Kotiini on viime viikkoina kulkeutunut vähän muitakin vaatejuttuja kuin kahden euron kirppislöytöjä...

Olen kauan julistanut, etten ole mekkoihminen, vaikka olenkin salassa haaveillut joistakin hyvin erityisistä mekkoasioista. Vaadin mekolta paljon: Sen pitää olla yhtäaikaa niin jännittävä, että ilahdun pukeutuessani joka kerta, ja niin lempeä*, että se kannattelee minua epävarmempinakin aikoina. (Psyykelääkitys on niin passé, hoidan itseäni pukeutumalla.) Kavahdan niin "naisellisia", muotoja myötäileviä ja korostavia leninkejä kuin (näköjään suuren osan ikäluokkaani suosimia) säkkejä - enkä missään nimessä halua enää yhtään mekkoa, joka vaatii alleen leggingsit ollakseen säädyllinen. Käytän aina korkoja, ja helman pitää ulottua vähintään polveen. 

*Lempeä vaate on väritykseltään rauhallinen, materiaaliltaan rypistymätön, muodoltaan salliva mutta kuitenkin sellainen, että ihminen vaikuttaa kapealta ja pitkältä. 

Viimeinen kohta vaatimuslistallani osoittautui Helsingin kivoimpia kauppoja (mm. Beam, My oh My) kierrellessäni yllättävän hankalaksi, vaikken ole pisimmästä päästä naisihmisiä. Vaikka pidempi helma on MUOTIA, mini tuntuu edelleen vallitsevan - mikä johtunee suomalaisnaisten tottumuksista (voi päästäkää jo irti, jonnekin nilkan ja polven välille ulottuva helma on ihan oikeasti jännempi ja jopa seksikkäämpi). Yksi melko lupaava Helmut Lang -sovittelu vyön alla hiippailin turvasatamaani Helsinki 10:een, ja siellähän se sitten odotti.

Lempparisuunnittelijoihini lukeutuvien Thea Bregazzin ja Justin Thorntonin edullisempaan Preen Line -mallistoon kuuluva, harmahtavan armeijanvihreä mekko roikkui henkarilla lupaavan muodottomana. (Olen jo oppinut, että minun päälläni toimivat vaatteet eivät yleensä näytä oikein miltään ennen kuin niihin pannaan ihminen sisään.) Nappasin jonkinlaiselta t-paitamekolta näyttävän viskoositrikoisen vaatteen tarkempaan tutkiskeluun. Huomatesani koko selkäkappaleen olevan silkkiä ja muodostavan ikäänkuin pienet siivet yläselkään aloin vikistä innosta.

Ihanan Ossin rohkaisemana puin mekon ylleni, ja se oli minulle täydellinen yhdistelmä simppeliä ja suoraa yllättäviin laskoksiin ja epäsymmetriseen helmaan - joka aaltoili polvenkorkeudelta puolisääreen ikäänkuin orgaanisesti. Yleensä vyöllä esiintuotu vyötärö on ylläni katasrofi, mutta tässä sekin toimi, johtuen ehkä mekkoon kuuluvan, irrallisen paksun mustan nahkavyön äijämäisestä ronskiudesta. Fiskaalinen tilanteeni ei salli minulle monen sadan heräteostoksia - onneksi, sillä yön tai parin yli nukkuminen ennen ostopäätöstä varmistaa, ettei tule ostettua mitään "ihan kivaa" - mutta muutaman päivän harkinnan jälkeen kotiutin hänet. (Mekkoa näytti olevan vielä yksi Kympin alerekillä, suosittelen! Samoin kuin samaan sarjaan kuuluvaa, samanväristä silkkiselkäistä neuletakkia.)

Toinen alennusostokseni tälle kesälle on ei-niin-yllättäen kengät. Kaipasin helteenkestäviä korkosandaaleita, joilla jaksaisi kävellä ja tanssia koko päivän (kuten sanottu, vaatimukseni vaatekappaleille ovat kovat). Viimekesäiset hankintani ovat edelleen ihanat ja kovassa käytössä, vaikka Celinen kiilakorot vaativatkin uudelleenpäällystyksen rispaantuneen olkikuoren tilalle. Haluaisin niistä olevan iloa ensi kesänäkin, joten katselin alustavasti jotain tukevan sorttista, mutta design-jännää.

Lyhyestä virsi kaunis, ostin Ann Demeulemeesterin mokkaa ja kengännauhaa sisältävät sandaalit virtuaalisesta alehallista nimeltä Yoox. Saattaa olla, etten enää ikinä osta muunmerkkisiä kenkiä, niin loistava lesti näissä on - ja kuka muka kyllästyisi sandaaleihin, joissa yhdistyy mötkö platform, tukevimmat kokemani piikkikorot ja balettimaisesti nilkanympärille sidottavat narut? Tuskin ainakaan minä. (Jos olette Demeulemeester-ostoksilla, ostakaa yhtä kokoa normaalianne pienemmät!)

Kaikkein parasta on, miten sopuisasti nämä kaksi "investointiani" toimivat yhdessä.