Tyyliblogin pitäminen ei ole tainnut koskaan tuntua näin turhauttavalta: Toisaalta, oman elämäni tilanteet, joihin en tässä sen enempää pureudu, eivät oikein innosta pukeutumaan - ja silloin harvoin kun jotain kivaa puen, en todellakaan ennätä sitä kuvaamaan. Toisaalta, vaikka kuinka yritän kommunikoida inspiraation lähteitäni, esitellä kiinostavia suunnittelijoita tai muuten analysoida tyyliä ns. diipimmin, juuri kukaan lukijoista ei näe aiheelliseksi ottaa minkäänlaista kantaa. Keskustelu on ollut mun blogissa aikoinaan näköjään vähän liiankin tärkeää, korkeatasoista ja ainutlaatuista, nyt sen hiivuttua tuntuu vähän tyhmältä. Ehkä jengiä ei vaan todellakaan kiinnosta nämä jutut - poislukien tietenkin te muutamat, jotka jaksatte sanoa, kiitos teille!

Sen sijaan, että kyselisin suosittuun blogitapaan, mitä te haluatte lukea, saati että ymmärtäisin lopettaa, uppoan syvemmin omiin liemiini.

Yksi vaikuttavimmista hahmoista, kun tyyli käsitetään laajasti, niin minun kuin ns. oikean muotimaailman tyyppien staileihin on ehdottomasti ollut Jean-Michel Basquiat. "Jos olisin mies" jne., mutta myös naisena inspiroidun jatkuvasti Basquiatin elegantista renttuilusta, harkitusta rähjäisyydestä, miksi sitä haluaakin kutsua. Tottakai kyseinen tyyli on nykyään wannabe-taiteilijaklisee, muttei suotta.

Riemastuin suuresti näistä The Fashioniston postaamista, Vogue Hommes Internationalissa julkaistuista kuvista. (Miltei yhtä paljon kuin siitä pariisilaisesta taidegallerioiden alakerrassa vietetystä uudenvuodenyöstä, jolloin 76% jengistä oli Basquiat-look-a-likeja ja joimme sampanjaa pullonsuusta...)

True Original itse näytti tietenkin tältä.

(Kuvat peräisin tältä erinomaiselta sivustolta kaikille SAMOsta kiinnostuneille - esimerkiksi ensimmäiset hehkutusartikkelit graffitityyppien alettua vyöryä NYCin gallerioihin ovat kiintoisaa luettavaa.)