Viimeinen päivä ennen kotiinpaluuta, kun vähän harmitti kaikki ihana ja tärkeä, mitä en ennättänyt tällä kertaa nähdä ja kokea, kadutti ohimenneet tapaamiset, eikä osannut valita, missä tällä erää viime hetket haahuilisi, oli melkein yhtä vino ja hämärä kuin bloggarin omakuvat.

Painostava tunne laukesi onneksi iltaa kohden sadekuuron myötä. Olen tainnut ennenkin sanoa, että musta on tullut mun mummot. Molemmat olivat aika pitkiä oman ikäisikseen naisiksi, mutta veikkaan että kroppani muoto on lähempänä isänäitiä. Myös toinen puoli kasvojani, suun asennot, houkutus vajota alakuloon ja etukäteen (PLUS jälkikäteen) murehtimiseen, sekä pään herkkyys matalapaineelle tulevat siltä suunnalta. Äidinpuoleiselta isoäidiltä taas olen perinyt hiustenvärin, poskipäät, iloisen uteliaisuuden, yhden puuarkun ja taipumuksen virtsatietulehdukseen. Toivon, että molempien mummien lämminsydämisyys ja vieraanvaraisuuskin on jäänyt minuun kytemään.

Rick Owensin kapeassa, mutta ovelassa silkkihameessa on muuten täysin mahdollista kävellä pitkiäkin matkoja. Siinä vain pitää ottaa harkittuja askeleita. Hameessa oloni on ihanalla tavalla edvardiaaninen. (Muut rievut Ril's, All Saints, kengät Celine.)

Huomenna vedän kukkahaalarit jalkaan ja palaan ilmeisen helteiseen Helsinkiin. Luvassa on kiehtova viikko, onneksi sain hoidettua Flow-liputkin haltuuni. Työasioista ja -haaveista pitää ottaa heti tukeva ote. Kaikenlaista tuttua ja uuttakin on taas luvassa, mutta ihan tosissani haluaisin alkaa myös pitää kursseja korkokengillä kävelystä, jatkokurssilla selvitetään sitten mukulakivirata (eivät ne ole mahdottomia). Annan ilmaisen vinkin: KAIKKI lähtee keskivartalosta.