Jos parituhatvuotinen länsimaisen filosofian historia on sarja reunahuomautuksia Platonin teksteihin, niin viimeisen neljän vuosikymmenen naisten muoti on sarja 60-70-lukujen Lontoon ja New Yorkin underground-henkilöjen vaatetuksen kopiointia ja uudelleentulkintoja. Siksi on aina välillä hyvä luoda katse katutyyliblogien ohi alan pioneereihin. Tässä Candy Darling* näyttää meille, kuinka pidetään huivista kääräistyä turbaania, ja kuinka sanotaan EI.

* Lukion ruotsinopettajallani oli tapana sanoa "kyllä nyt jotain pitäis tietääkin", tuhahtaa nenäkarvojen läpi ja katsoa ihmistä hyvin halveksivasti, jos tämä ei ollut ennättänyt ennen klo 8 alkanutta oppituntia kahlata sanomalehteä eikä tuntenut uutisvirran avainsanastoa, kuten "häftiga strider i Bosnien", ruotsiksi. Minulla on aivan sama tapa, esimerkiksi suhteessa peruskurssitason populaarikulttuuriviitteisiin.  Andy Warholin 60-lukua muistelevasta Popismista löytyvä lyhyt kuvaus tiivistää Candysta oleellisemman kuin Wikipedia:

"Candy didn't want to be a perfect woman - that would be too simple and besides it would give her away. What she wanted was to be a woman with all the little problems that a woman has to deal with - runs in her stocking, runny mascara, men that left her. She would even ask to borrow Tampaxes, explaining that she had a terrible emergency. It was as if the more real she could make the little problems, the less real the big one - her cock - would be."