Älä hommaa syömishäiriötä.. itse sellaista sivusta seuranneena voin antaa vahvoja mielipitetiä siihen ajautuvan ihmisen ulkonäöstä sekä henkisestä ja fyysisestä terveydestä.
Toki saa nauttia jos tavallista pienemmän vaatteet mahtuvat ajoittain päälle, mutta siihen hyvän olon tunteseen ei kannata jäädä koukuun.
Oman kropan hyväksymisen ja sen kanssa eläminen on hyväksi ihmiselle :)

Olen samaa mieltä Invisible Inkien kanssa - vaikka havainnoit kyllä itseäsi esimerkillisen terveellä tavalla, eli tuskin syömishäiriön vaara on kovin suuri.

Minä jouduin päinvastaiseen tilanteeseen tänään vaatekaupassa, kun oma 36-38-kokoinen takamukseni vaati yllättäen peräti XL-kokoiset legginsit. En ole tietääkseni pyöristynyt mihinkään suuntaan, joten vian on tällä kertaa oltava oikeasti kokomitoituksissa. Harmittaa vain niiden isompikokoisten puolesta, jotka joutuvat pettymään kun XL-pöksytkin ovat niin minit.

Haastoin sut meemiin. Linkki yllä!

Mä luulen että itsensä (ja sen myötä tyylinsä) löytämiseen tosiaan menee se kymmenen vuotta - ja sekin on lopulta aika vähän. Itseänsä saa etsiä koko ajan, tai ainakin minä saan, vaikka tilanne onkin koko ajan kohenemaan päin. Juuri tämä itsetuntemuksen paraneminen on kyllä se juttu, jonka takia nautin kovasti vuosien kertymisestä. On kiva kun tietää jo hieman paremmin mistä pitää ja mistä ei - ja uskaltaa myös toimia sen mukaan.

Älä toki hommaa mitään syömisongelmaa! Ne on tosiaan passé - ja olemuksesihan aivan huokuu eleganssia. Mää olen nähnyt, mää tierän.

Mulle nuo tuon kuvassa olevan tyypin hiukset! Ehkä nää joskus alkaakin muistuttaa tuollaisia, kunhan saan ne ensin kasvatettua tasamittaisiksi...

Mitä tuohon minän hyväksymiseen ja vanhenemiseen tulee, siitä kirjoitinkin jo enempi oman blogini puolella. Oman itsen rakentaminen on tietty koko iän kestävä projekti, mutta jotain rajaa tietty voisi olla siinä, miten kauan se vaihe kestää, jonka on aivan pihalla kaikesta. Mutta ehkä sekin sitten kuuluu asiaan.

Hei vaan, en oo kerennyt vastailla, kun tää anoreksia vetää niin heikoksi... Ei vaiskaan!!! MAUTON VITSI!!!

Invisible Inkie, olet ihan oikeassa. Menemättä sen pidemmälle omaan mielenterveys/sairaushistoriaani, on vaan omalla kohdallani ollut "jännä" huomata, miten kaheli keksii aina vaan uusia tapoja olla hullu, jos on taipuvainen. Mä tuijotan kyllä omaa napaani ja huolestun itsestäni nykyään niin herkästi, että oikeaa sairastumisriskiä tuskin on, mutta toisaalta on ihan hyvä tiedostaa, ettei syömishäiriöt ole vain nuorten plikkojen vaara.

Nei, noi kokojutut alkavat kyllä olla täysin järjettömiä. Ihmisen olis ihan kiva tietää, mihin voi luottaa.

Anna, kyllähän siihen itsenlöytämiseen kuluu aikaa, ja saa kuluakin - mutta kuten Anu sanoo, vois jotain rajaa olla... Ainakin välillä!

Piti vielä sanoa että tuo kuvan nainen on upea! Hyvät kuteet ja mahtis meininki muutenkin. Kiitos taas inspiroivasta kuvasta, sugar kane!

Heroine tuossa seuraavassa postauksessa palautti tässä postauksessa käsiteltyjä asioita mieleen. Sueden ekan kitaristin aikakautena olin todellakin aktiivinen, myönteinen ja kaunis ja hämmensin poikia ja tyttöjä toimistotorneissa. Sitten tuli monta vuotta akateemista istuskelua: opiskellessani napostelin enkä jaksanut ('viitsinyt') panostaa vaatteisiin ja yliopistolla töissä stressasin, valvoin enkä jaksanut ('pystynyt') panostaa enää mihinkään muuhunkaan. Tympeyskehitys saavutti jokin aika sitten saturaatiopisteensä, ja nyt olen taas mennyt vaatehuoneen nostalgialaatikoille, lenkkipoluille ja keikoille etsimään itseäni tän laardin alta. Kahden ja yhden yön tarinoissa muuten eräs kirjan henkilö joutuu hetkelliseen vaate- ja ikäkriisiin Sueden sanoitusten rytmittäessä tapahtumia. Se kyllä osui ja upposi, kun sen luin. On tullut niin monta kertaa hiottua paniikissa nuorison ketjuliikkeissä sovittamassa jotain halpaa, huonoa ja muodikasta rättiä, kun omat turvavaatteet nolottaa ja omat todelliset suosikit ei mene päälle. Kauheeta kattoo Robbie Williams -läskiliiviä siinä, missä ennen oli brettmäiset kylkiluut! Syömishäiriölinjalle musta ei onneksi ole. Rasva saa lähteä samalla tavalla kuin tulikin, maltillisella vauhdilla muun puuhailun ohessa. Mutta asiaan: Mua kiinnostaa, mitä sun sosiaalisille suhteille tapahtui silloin, kun menit sinne baarinnurkkaan ja kun vuosien päästä taas palauduit itseksesi. Mulla itselläni on ollut koko ajan aika samankaltainen tuttavapiiri. Vaikka itsevarmuus on ollut pitkään poissa, mulla on jatkuvasti ollut viehättäviä ihmisiä ympärilläni. En siis puhu nyt pelkästään ystävistä - nehän toki on ihania ja säilyy rinnalla. Yritän lähestyä sitä ilmiötä, että joskus kun ihminen hukkaa itsensä, lakkaa ilmaisemasta itseään, alkaa hävetä ja eristäytyä jne., se hankkii myös uusia kavereita, jotka paremmin sopii siihen uuteen, paisahtaneeseen ja väsähtäneeseen habitukseen. Olen seurannut tällaisia kehityksiä sivusta, ja onpa mua itseänikin pelokkaimpana kautenani houkuteltu sipsisäkin ääreen sohvalle katsomaan valmiiksi naurettuja jenkkisarjoja, vaikka itsesuojeluvaistoni onkin kehottanut lähtemään kiireen vilkkaa jossei jollekin rokkikeikalle niin ainakin galleriakierrokselle. Onko sun itsesuojeluvaisto puhunut sulle, ja käskikö se sua hakeutumaan edes hangaroundjäseneksi sellaisiin innostaviin, toivoa ylläpitäviin porukoihin, joihin sisäinen minäsi yhä kuului vaikka ulkoinen ehkä olikin toista maata? Jaksoitko ihastuilla bretteihin, vai tuliko sellainen "Nääh se mua huomaa, nolaan vain itteni, haenpa uuden paukun" -horros?

R., kiinnostavia kysymyksiä taas, kiitos.

Mä en kyllä ihan tunnista tuota sosiaalisten kuvioiden vaihtamista, lisäksi täytyy huomauttaa, että mun "kadonneissa vuosissa" suurin sekasotku on pääni sisäistä, ei vyötäröllä (ainakaan koko aikaa) näkynyttä. En siis ollut kymmentä vuotta blaa blaa ja lissää kaljaa -tyyppi, vaan kausiluontoisesti, välillä ahistaa enemmän, välillä vähemmän... Sosiaalinen ja jopa aikaansaapa ihminen mä olen ollut jatkuvasti, ja ympärilläni olevat ihmiset (esim. ihastuttavat poikaystäväni)ovat olleet (ja ovat edelleen, onpas nää tempukset tänään hankalia) paitsi fiksuja ja lahjakkaita, myös kovin kauniita. En siis ollut kymmentä vuotta ihan pihalla, vaan on mulle tapahtunut niinä aikoina paljon hyvääkin, ja olen ollut mukana hyvissä jutuissa tässä välissäkin. (Plus en mä IHAN HIRVEÄ läskikasa ole ollut koskaan, etenkään jos vertaamme nykysuomalaiseen tanakoituneeseen katukuvaan, minuksi mä vaan oli täysin väärän kokoinen/oloinen. Mun mielestä.)

Mua itseasiassa ärsytti siinä Kahden ja yhden yön tarinoita -kirjassa se Suede-kohta/tyyppi, tavallaan se oli niin samastuttava, mutta kuitenkaan sit ei.

Ja sun kaveritkin sen kymmenen vuoden aikana ovat olleet fiksuja ja lahjakkaita ja kovin kauniita. Olleet, öö, ovat tietenkin edelleen!