So if you meet me have some courtesy, have some sympathy, and some taste .
Tänään pukeutumiseni oli malliesimerkki siitä, miten vaikeaa helppo joskus on.
Kuten kaikkialla ja aina hoen, rakastan loppukesää, jolloin ruskettuneisiin sääriin voi hyvällä omallatunnolla vetää nahkavuoriset saappaat. Nämä keväiset kirpparilöydöt ovat odottaneet tähtihetkeään, onneksi Stellan yhdistelmä farkkushortseja, liiviä ja Acnen saappaita muistutti, miten pitää mennä. Minun saappaani eivät ulotu polviin, mutta niiden tukevilla koroilla kelpaa ailahtelevammankin itsetunnon keikkua. (Oikeastaan suunnittelin tänään ulkoiluttavani ihania "isikenkiäni", mutta henk.koht.matalapaineen uhatessa minä tarvitsen korkoa.)
Tänään musta ja skarpisti leikattu liivi näytti minun päälläni tunkkaiselta, ja muutenkin halusin pukeutua silkkiseen All Saints -ihanaani. Vaikeina (pukeutumis)päivinä huomaan turvautuvani yhä useammin harmaan ja ruskean välimaaston sävyihin - valkoiset tekevät minusta pelästyneen näköisen, musta wannabe-kovanaaman. (Kirkkaista väreistä ei edes puhuta.) Julistankin nyt, että muta on uusi musta.
Yritin twistata lookia haalean mustilla farkkushortseilla, mutta päädyin näyttämään tukkoiselta. Luojalle ja Tärk. Hlölle siis edelleen kiitos ihanan haaleista bad ass -farkkushortseista.
Omituista kyllä, tunsin kestäväni, suorastaan tarvitsevani lisäkorun uskollisten hopeasormusteni (kirppari ja Laurase) oheen. Tummanruskea vyö sai siirtyä pitkästä aikaa ranteeseen.
Harteista kapean, reisipituisen takin tai neuleen yhdistäminen minimittaan, saappaisiin ja ihoon on aina minun kirjoissani hommage à Anita Pallenberg.
Kun vielä Anun usuttamana tajusin laittaa Rollareiden 1960-luvun sinkkukokoelman soimaan, päivä oli pelastettu.
Mick, Keef et al. elämänsä vedossa 1968:
|
6 kommenttia
|