Tarjolla tänään: Sekavaa pohdintaa ihminen ja ihmisen kroppa -suhteesta, selitystä kirppis/äidin kaappi-löydöistä, muttei valaistusolosuhteista johtuen kuvia niistä, ja biisikin on sama kuin viimeksi. "Jee".

No mutta. Joskus aiemminkin avauduin, että mulla oli parikymppisenä (ja PITKÄÄN sen jälkeen) kausi, jolloin kroppani "katosi" (suomeksi: lihoin hulluna), ja sitä myötä myös tyyli, ulkoinen minäkuva, puolet elämänilosta, jne jne. Tästä eräiden meistä kokemasta kakskymppiskadotuksesta on puhuttu myös Anun blogissa. Moni on kertonut, miten nykyinen, omalta tuntuva tyyli on lähellä teini/lukioaikojen meininkiä (kyllä, mäkin rakastin jo silloin kuuskytlukua, mustaharmaata, dekonstruoituja (HUGE in '92!)vaatteita, grungemeininkiä, androgyynistä otetta ja kyllähän te tiedätte), ja kuten esimerkiksi Bea kirjoittaa, bloggaamisesta, itsensä kuvaamisesta ja tietoisesta pohtimisesta - siis vaateasiain vakavasta harrastamisesta - on ollut todella paljon apua nykyminän hyväksymiseen ja tyylin rakentumiseen.

Parempi tietty myöhään kuin ei milloinkaan, mutta pitikö tähän prosessiin mennä piru vie se liki 10 vuotta? Vietin viime viikonloppuna äitini kanssa laatuaikaa kirpputoreilla ja vaatekomeroilla (ja ihan vähän Marimekon ystävämyynnissä...). Siinä arkistojen aarteita kaivellessa ihmettelin jälleen, miten minusta, joka lukiolaisena saattoi viettää iltakausia piirtämällä vaatteita (mutsin ommeltavaksi) ja yhdistelemällä varastoissaan jo olleita vaatekappaleita melkoisen rohkeastikin, kasvoi nuori nainen, joka änkeytyi niihin samoihin halpaketjun polyestersekoitehousuihin (joiden jatkuva valmistus on muuten rikos ihmiskuntaa vastaan) kuin muutkin, unohtaen täysin kaiken oppimansa kankaiden, leikkauksien ja työn laadusta, sekä yrityksetkin näyttää jännittävältä. Kyllä mää nyt niin kovasti toivon, että bloggaamisesta on apua nykyiselle nousevalle polvelle, ettei teidän kukkea nuoruus mene väärissä vaatteissa, väärän persoonan sisällä. (Tämä ei tietenkään sulje pois roolien kokeilua, etsimistä ja vaihteluakaan, ei kaikkien ole pakko jumittaa teiniminässään keskiäkäiseksi saakka. Kai...)

Sellainenkin on tunnustettava, että vaikka mä olen nykyään voittopuolisen tyytyväinen tomumajaani ja sen kokoon, joku vääristymä minussa nauttii siitä, että (ne Marimekon YsMyistä ostetut, ihan hiton ihanat samettiset PUSSI)housut ovatkin kokoa S, ja että pikkuisen äitini entiset NAHKAHOUSUT menevät näköjään mun ylle ja vyötäisiltäkin kiinni heittämällä. Olenko mä nyt jäänyt koukkuun kuihtumiseen? Eikö mun pitänyt jo olla sinut naisellisen vartaloni kanssa? Ostanko mä kohta sen vaa'an, ja alan kytätä grammoja? Mä en nyt jotenkaan ollenkaan jaksaisi enää kehittää kypsän iän syömishäiriötä/vartalokompleksia, eikö sellainen ole muutenkin ihan passé?

Tällasia mä olen pienessä päässäni pyöritellyt. Oliskos teillä mitään rakentavaa sanottavaa aiheesta/sen vierestä?

Laitetaan tähän kauniiksi lopuksi ja esikuvaksi pussihousuissaan ja olemuksessaan viihtyvän näköisen naisen kuva (Garance Dorélta pöllitty):



ps. Unohdin ihan, mulla on teille jakaa ehkä blogini ensimmäinen KAUNEUDENHOITOVINKKI: Kuivasta ja herkästä ihosta kärsivät, sivelkää yöksi naamatauluunne pellavasiemenöljyä, ja huomenissa olette siloinen kuin lapsen takamus. Oikeesti! Voi rasvata koko kropankin.